I < 3 Van

Niin ja mikä syksy? Oikeastaan viime viikonlopun Vancouverin reissusta lähtien täällä ollaan eletty helleaaltoa ja auringon pitäisi paistaa vielä ensi viikkoon asti pilvettömältä taivaalta ja lämpömittarin lukeman lähennellä +30C, kyllä kelpaa! Uima-altaallekin on löytynyt käyttöä.. :-) Mutta tässä postauksessa halusin keskittyä tuohon ensimmäiseen kunnon reissuuni, eli 25.-26.9. tehtyyn olympiakaupunki-vierailuun ja lopussa hieman myös kuluneeseen viikkoon.

Lauantai:
Oltiin ostetty tyttöjen (Svenja eli Saksa-naapurini, Ella ja tytöt Itävallasta sekä Sveitsistä) kanssa liput jo aiemmin, eikä hintakaan ollut paha opiskelija-alennuksen kera (reilut $18 ja matkaa kuitenkin ajallisesti ainakin pari tuntia). Oltiin sitten Chilliwackin bussiasemalla hyvissä ajoin aamulla, 6:05am. Greyhound-yhtiön kulkupeliä saatiinkin odotella viileän aamun valjetessa tunnin verran ennen kuin auto kaartoi pihaan. Ärsyyntyminen oli lähellä, mutta kiukustumista hillitsi tieto, että kyseinen bussi oli ollut matkassa jo pari päivää (välimatkat täällä ovat tosiaan pitkiä) ja tietyöt olivat hidastaneet tulemista. Nämä informaatiot minulle kertoi viereisen penkin vanhempi rouva, jonka kanssa juttelin pitkät pätkät suomalaisesta liikenteestä ("Ei, tosiaan ajetaan ihan oikealla puolella tietä") ja muutenkin kulttuuristamme. Alkaa pikkuhiljaa tottua siihen, että ihmisiä oikeasti kiinnostaa. Tai sitten osaavat edelleen näytellä vakuuttavasti.

Kuvia napsiessa meni pari tuntia, kunnes saavuttiin Vancouverin esikaupunkialueelle ja lopulta päätepysäkille. Kahvit mukaan napattuamme suunnattiin Skytrainille, eli junalle joka menee kaupungin yläpuolella ja päästiin Downtowniin. Ensin karttaa tutkailtuamme hostellimme metsästystä varten aloimme niska kenossa kulkea majapaikkaa kohti. Päivästä oli tulossa upea, pilvenpiirtäjät kimmelsivät ja kaikki olivat hyvällä tuulella, myös me väsyneet matkailijat, joten kaupunki näytti heti parhaat puolensa.


Love those skyscrapers!

Hostellille päästyämme jätettiin tavarat lukkojen taakse, sillä huoneita ei vielä saatu, check-in alkoi vasta puolenpäivän aikaan ja me aikaisina lintuina oltiin paikalla jo kymmenen maissa. Oltiin sovittu näkevämme loppuporukka, eli n.10 muuta tyyppiä skandinaavisesti H&M:n edessä Granville Streetillä, eli pääkadulla. Heidät yhdytettyämme nappasimmekin bussin Granville Islandille, jonne pääsemiseen ei olisi tarvinnut jalkapatikassakaan kuin ylittää silta. Monikielinen puheemme ja varmasti myös vahvat aksenttimme kiinnittivät bussissa taas yhden miehen huomion, joka linja-autosta noustuamme toimi pienen hetken oppaanamme näyttäen meille tien kohteeseemme, eli markkinapaikalle.

Lukuisat liikkeet sekä kojut sijaitsivat meren äärellä, satama-alueella, ja ensin tietysti nappasimme pakolliset turistikuvat niin ulkosalta kuin touque - eli pipo-kaupastakin. Päämarkettiin päästyämme tunsimme olevamme lounaan tarpeessa ja niin alkoi syötävän metsästäminen tai pikemmin valinnan pohtiminen, runsaus oli melkoinen! Muut ottivat monenlaista herkkua sushista loheen, mutta minä menin turvallisella linjalla tyytyen purilaseen, joka oli kyllä kieltämättä herkullinen.


Organic food, fruits... Everything!

Siirryttiin sitten ulos kirkkauteen syömään ja minä, Svenja sekä Ella hieman erottiin muusta joukosta istuutumalla kauemmas penkkien puutteessa. Eipä sitten tiedetty, mihin oltiin taas jouduttu asettuessamme eräänlaisille portaille. Mikkiä suupielessään kantava, koomikoksi itsensä esitellyt mies oli aloittelemassa show:taan ja innostui kovasti nähdessään aurinkolasipäisiä jäätelönsyöjiä. Saimme kuulla muun muassa suomalaisen aksentin olevan ihanan voimakas, mutta mitkään kohteliaisuudet eivät meitä kauhean kauaa aloilla pitäneet vaan siirryimme kavereiden luo vain huomataksemme liikkuvamme jälleen, yllättäen kuvia varten! Meri ja vuoret taustalla eivät tosin olleet hassumpi yhdistelmä.

Päästäksemme takaisin keskustaan ajateltiin ottaa bussin sijasta Aquabus eli liikkua meriteitse. Kyytiin noustuamme ja $3,25 (muistan tämän hyvin!) maksettuamme luulimme pääsevämme nauttimaan meren tuoksusta ja aalloista tuulen heilutellessa hiuksia, mutta mitä vielä. Rahat kerättyään seilori kolautti meidät laituriin, ajo kesti siis valehtelematta 2 minuuttia. Juuri sen verran että kerettiin virta ylittää, kuten kuvasta näkyy matkaa oli ehkäpä 50m.


Granville Island and the Harbour, Aquabus on the right!

Olimme jakaantuneet jo aiemmin ja meidän porukka (minä, Ella, Svenja, Sveitsi-tyttö, Itävalta-tyttö, sekä -poika) päätettiin kävellä rantaa myöten Stanley Parkiin ja vuokrata pyörät, sillä kyseinen metsikkö on huikean iso. Jos en nyt väärin muista niin teitä kyseisessä puistossa on yli 80 kilometrin verran, ihan niin paljon ei kuitenkaan urheiltu. Alettiin kulkea English Bayta, eli lahtea ihaillen. Olimme onnekkaita sään suhteen, syyskuun lopussa kun säät voisivat olla paljon huonommatkin, mutta ei - myö päästiin hyppelemään hiekkarannalle hellelukemissa, kengät heitettiin jalasta heti kun mahdollista. Välillä käytiin ostamassa juomista ja jätskiä, sitten jatkettiin jalkapatikkaa. Ei tosiaan löydetty pyörävuokrausta, (kuin vasta liian myöhään takaisin tullessa) mutta ehkä hyvä niin, sillä siinä kuumuudessa ei olisi ollut mukava hikoilla kypärissä tai muutenkaan liiallisessa aktiviteetissa.

Hirmuisesti ihmisiä oli liikenteessä, ainakin tuolla päin ihmiset siis tuntuivat pitävän kunnostaan huolta! Pienille yksityiskohdille tuli hymähdeltyä, esimerkiksi penkkeihin oli kiinnitetty muistokirjoitus-laattoja ja eräs oli osoitettu Mimille, "to a miracle from above", tuli sitten otettua kuva kyseisen plakaatin kera. Alla olevassa kuvassa näkyvää puutakin ihmeteltiin, miksi ihmeessä joku kasvattaa täysikasvuista lehtipuuta katollaan? Ja mielenkiintoisempi kysymys, mitä tapahtuu kun joskus siitä halutaan päästä eroon, ei kai sitä liikenteen sekaan kaadeta? No, eiköhän se ole tulevien sukupolvien ongelma sitten, vastuullista puuhaa..


English Bay and the Tree

Itävalta-jätkä toimi turistioppaanamme ja naureskelimme tätä vauhtia törmäävämme kojootteihin ja karhuihin, pesukarhuihin sekä muihin mukaviin yllätyksiin ja mietittiin miten toimia. Juoksemalla ei pakoon pääsisi, joten peli olisi luultavasti menetetty.. Montaa vastaantulijaa ei keskellä mettää näkynyt, monet naurut saatiin pelastuspartio-visioista ja liftausyrityksistä, poseerauksista jne. Enpä ole vähään aikaan kyllä nauranut yhtä paljon, huh!

Selvittiin lopulta sivistyksen pariin ja väsymystilan kasvaessa yritettiin änkeä busseihin, mutta kaikkien ollessa liian täynnä luovutimme ja luotimme jalkapeliin. Löysimme myös "Tervetuloa Vancouver"-kyltiin päätien varrelta ja allekirjoittanutta ei tarvinnut montaa kertaa yllyttää kuvien ottoa varten, autoilijoilla ainakin oli hauskaa.. "Mitä, miten me tänne ollaan päädytty? Ei meidän täällä päin mualimaa pitänyt olla".

Olimme siis jälleen kaupungissa, kello näytti ehkä 6pm ja meidän oli aika palata hostellille checkkaamaan itsemme sisään. Tiskiin nojatessamme huomasimme erään miehen juttelevan respan kanssa ja kysyvän sitten meiltä suunnitelmia parinkymmenen minuutin päähän. Eihän meillä ihmeempiä ollut, joten vastasimme myöntävästi kutsuun tulla katolle ilmaiselle BBQ-illalliselle ja elokuvan kuvauksiin. Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että "Anteeksi, mitä?" mutta vastaanoton ihmisten tuntuessa tuntevan miehen suuntasimme vain huoneeseemme vaihtamaan vaatteet.

Huone oli perusmukava, kerrossängyt ja ylellisyytenä jopa allas sekä peili! Vessa ja suihku olivat lähellä käytävässä, joten mitään valittamista ei ollut. Vaihdoimme siis kuumuudessa hionneet vaatteet hieman mukavampiin ja suuntasimme kattoterassille. Siellä olikin pöytä täynnä ruokaa ja grilli kuumana sekä kamerat aseteltuna. Kyseessä oli siis hostellin mainosfilmi, tehtävänämme oli muutaman miespuolisen hostelli-vieraan (austalialainen, britti sekä kanadalainen) naureskella ja teeskennellä pitävämme hauskaa hyvän ruoan ääressä. Eipä paljoa tarvinnut teeskennellä, en muista mitä hauskoja vitsejä tuli kerrottua, mutta homma oli ohi viidessä minuutissa ja nyt odotellaan, että noin kuukauden päästä poseerataan sitten nettisivuilla. Tästä se elokuva-ura lähtee! Leffan ohjaaja sekä kuvaaja muuten opettivat kaikenlaista tärkeää infoa kaupungista, kuten että kukaan "insider" ei kutsu kaupungia Vancouveriksi vaan pelkästään Vaniksi, nyt olemme siis taas hieman fiksumpia ja sivistyneempiä.

Käytiin hakemassa huoneesta sateenvarjot kaiken varalta ja suunnattiin kaupungille vielä moikkaamaan kavereita. Kaduilla oli ties minkälaista mainoskojua, mukaan tarttui niin energiajuomaa kuin mineraalivettä. Olisin kovasti halunnut mennä sillalle katselemaan kaupungin yövaloja, mutta hurja kaatosade sotki suunnitelmat. Juostiin sitten vain pisaroita pakoon, käytiin hakemassa iltapalaa kahvilasta (kaakaota, suklaapipareita..) ja suunnattiin hostellille juttelemaan ja nukkumaan, pitkän ja ulkoiluntäyteisen päivän jälkeen uni maittoi. Tai no.. Hostelli oli ihanan rauhallinen, mutta ei sitä vieraassa sängyssä oikein osannut nukkua, tunnin välein tuli katseltua kelloa ja aamulla ennen 8, eli ennen herätystä itse ainakin pomppasin jo vetämään verhoja pois edestä ja kohtaamaan sadepäivää.

Sunnuntai:
Kaikkien noustua ylös kipitimme aamupalalle, joka siis hostellien normaalikäytännöistä poiketen kuului hintaan. Katossa riippui maiden lippuja ja tuhahtelimme vain Suomi-flagin puuttumiselle, meinasimme askarrella yhden Ruotsin vastaavan viereen, mutta ehkäpä ensi kerralla.. Tarkoitus oli tankata kunnolla, että jaksaisimme päivän touhut, mutta vaaleaa rinkeliä ja muffinsseja ei kovin montaa pystynyt vetämään, onneksi hedelmätkin kuuluivat tarjoiluun!
Tultuamme täyteen suuntasimme keskustan toiselle rannalle kuvaillen harmaata taivasta vasten kaartuvia pilvenpiirtäjiä jälleen kerran. Oli kultaisia, peilimäisesti heijastavia, punertavia.. Mielikuvitus vain rajana! Satamaan päästyämme vitsailimme valinnan vaikeutta jahtiemme ja yksityiskoneiden välillä, molempia nimittäin riitti rannassa mukavasti. Valokuviakaan ei unohdettu, löydettiin legoista (? jostain palikoista kuitenkin ;-) rakennettu miekkavalas, sekä olympiatulen pitopaikka. Tulta ei tällä kertaa näkynyt, sade piti siitä huolen, mutta myö kyllä saatiin paikka taas aika liekkeihin!


Girls and the Olympic Flame

Vaihteeksi haettiin sitten Starbucksista kahvit ja aloitettiin viikonlopun shoppailu-vaihe. Kadulla nimeltä Robson Street oli niin merkkiliikkeitä kuin meidän erityishaussa olleita souvenir- eli tuliais/matkamuisto-liikkeitä. Jokainen taisi päätyä ostamaan jonkinlaisen version Kanada/I love Van/Vancouver-vaatteesta, itselle päätyi n. $30 arvoinen Kanada-huppari, joka onkin ollut päällä lähes päivittäin, tykkään! Jatkettiin putiikkien tutkimista pääkadulla, minä tosin yleensä vain sovittelijana ja makutuomarina, muille tavaraa kertyi minunkin edestä sitten, poikaparat pyöritteli päitään kassimäärät nähdessään. Pääsin kuitenkin yllättämään: "Mimmi, olisin luullut, että sulla olisi eniten muovikasseja mukana". Ehhhei, nirso shoppailija ei tosiaan löytänyt kuin edellä mainitun hupparin lisäksi kaulakorun ja joitain kortteja. Hmm, Chilliwackin huimia ostelumahdollisuuksia odotellessa..


Streets of Van

Lopulta nälän voittaessa osteluvietin kokosimme porukan yhteen ja otimme Skytrainin Chinatowniin, sillä halusimme nähdä myös kyseisen kaupunginosan ja lounastaa kiinalaisen ruoan parissa. Ensi alkuun ongelmia meinasi tulla koko paikan löytämisessä, kaikkialla tuntui olevan vain moderneja lasipalatseja tai vastaavasti rakennustyömaita, mutta lopulta näimme alla olevan portin. Sen ohitettuamme yritimme sudennälkäisinä löytää ruokapaikkaa - turhaan. Kävelimme loputtomalta tuntuvan ajan, kunnes lopulta astuimme ensimmäiseen auki olevaan paikkaan, mikä oli virhe.

Ravintola oli selkeästi tarkoitettu vain paikallisille, minkä huomasi muista asiakkaista sekä erityisesti saamastamme palvelusta. Ruoka ei ollut kummoista, se tuli miten sattui, haarukoita pyydettäessä ne suunnilleen heitettiin eteemme ja lasku oli kaiken huippu. Kiinalaisista merkeistä ei hirveästi ottanut selvää, piti myöhemmin pyytää sitten kertomaan hinnat uudestaan suullisesti, että "jos englanniksi vaikka, maksavia asiakkaita kuitenkin ollaan!". Itse en paljoakaan ollut syönyt nuudeleistani, liha oli hyvää, mutta koska läheskään koko porukkamme ei ollut täytetty teimme sitten erittäin turistimaisen tempun. Maksettuamme astelimme ulos ja ensimmäiseen McDonald's:iin sisälle ja jokainen päätyi Sundaehin, eli jätskiannokseen. Kaksi mansikkaa, kaksi suklaata sekä kaksi toffeeta, kiitos!


Chinatown and the Gate

Matkalla takaisin junalle, joka veisi meidät takaisin keskustaan tulimme pysäytetyiksi kadulla ja jouduimme odottelemaan hetken. Tiellä olivat menossa Hot Target- nimisen sarjan kuvaukset, ja ihme kyllä meitä ei pyydetty mukaan! Ohittaessamme paikan kuulimme vain muutaman tyypin mutisevan jotain "Jotkut ovat tainneet käyttää rahaa tänään", hmm, mistäköhän sellaisen ajatuksen keksivät?

Tultuamme Downtowniin oli aika rientää hostellille nappaamaan tavarat lukkojen takaa, avaimet olimme luovuttaneetkin jo aiemmin, sillä huoneesta piti kirjautua 12 mennessä. Ella ja Svenja olivat ihan kuolleita kaikesta kävelystä ja jäivät istuskelemaan hostellin lattialle minun rientäessä eteenpäin. (Kuulin myöhemmin tyttöjen naurattaneen vastaanottoa ottamalla taksin Granville Streetille, eli reilun puolen kilometrin päähän)

Olin jo edellisenä päivänä nähnyt kuukausi sitten koneessa tapaamani brasilialaisen pojan ja tänä päivänä oli tarkoitus käydä kahvilla, mutta ensin ongelmana oli osua samaan paikkaan. Juoksin hostellilta ensin hakemaan tavarat keskustasta ja sitten metsästämään kahvilaa. Sain paikallisten katseet kyllä taas, en yhtään ihmettele hien määrästä päätellen. Lopulta sitten törmäsin kaveriini kadulla ja hengästyneenä kerkesin jutella jonkun aikaa kunnes piti juosta takaisin junalle, sillä bussimme oli lähdössä pian. Sovittiin kyllä näkevämme tulevaisuudessakin, toivottavasti hieman rauhallisemmmissa merkeissä :-)

Sain taas huomata mantereen turvatarkastuksia ja kaikenlaista tutkimista ihailevan asenteen koittaessamme päästä bussille. Voisitteko kuvitella Suomessa tai ylipäätään missään Euroopan Unionin alueella, että maan sisäisen bussiliikenteen parissa kysytään mahdollisista alkoholi/terävä esine/jne-kuljetuksista? Tähän siis törmäsimme ennen kuin pääsimme linja-autolaiturialueelle. Muutama kaveri näytti passia, mutta ajokorttikin olisi riittänyt, minun ei tosin tarvinnut tällä kertaa kaivaa kätköistä. Uskomatonta kyllä, en koskaan totu uteluiden määrään. Ehkä suomalaiseen yksityismentaliteettiin tottuneelle kestää aikaa totutella, että esimerkiksi apteekissakin haluavat tietää kaiken osoitteista ja vierailun syystä lähtien, huh!

Päästiin lopulta väsyneinä auton penkeille ja levättiin Ellan kanssa engelskasta viäntämällä vain suomea, eivätkä kanssamatkustajatkaan ensisilmäysten jälkeen paljoa enää jaksaneet välittää oudolta kuulostavasta naureskelustamme. Olin lähtiessäni lauantai-aamuna jättänyt perheelleni viestin, että olen 8pm maissa sunnuntaina takaisin ja kävelisin kotiin, mutta silti oli ihana yllätys nähdä äitini asemalla odottamassa. Ja valehtelematta olin niin poikki, että autokyyti tuntui luksukselta.

Seuraava työviikko:

Maanantaina olinkin sitten pirteänä töiden parissa taas.. Juteltiin tyttöjen kanssa, että viikonlopuista ja reissuista toipumisiin tarvitsisi ylimääräiset vapaapäivät, sen verran kunnon päälle otti. Päivällä lapset kouluun vietyäni törmäsin host-tyttöni luokkakaverin äitiin, joka kertoi olevansa puoliksi suomalais/norjalainen ja myöhemmin viikolla näinkin hänen äitinsä sitten, joka osasi pari tärkeää sanaa kotikieltäni. ("Suomi" sekä "ui", pitkälle pääsee!) Illalla sitten suunnattiin Svenjan kanssa kipeän Ellan luokse vaihtelemaan kuvia ja juttelemaan reissusta, tietysti matkalla poikkeamamme Tim Horton'sin herkkujen parissa.

Tiistaina viettelin virallista KUUKAUSI-PÄIVÄÄ! Käsittämätöntä, miten aika lentää täällä. Tolkutan sitä joka kerta, mutta en vieläkään tajua. Parhaiten sen huomaa viikoittaisilla Skype-treffeillä perheen sekä ystävien parissa, sillä sitä aina tuntuu, että äskenhän vasta juteltiin. Vaikka viikossa ainakin täällä kerkeää tapahtua niin monenlaista.

Päivällä oltiin saksalaisen ystäväni kanssa ahkeria ja kävimme kuntosalilla ostamassa jäsenyydet, opiskelijakortista oli jälleen hyötyä, kuukauden kortista ei tarvinnut paljoa pulittaa. Päätimme kunnostautua heti seuraavana päivänä ja olla treenaamassa.

Haettuani lapsukaiset koulusta menimme perheen äidin koululle (molemmat vanhemmat siis opettajia, kotoisalta tuntuu) katsomaan 11-12-vuotiaiden jalkapallopeliä. Suloisalta näytti kun pienet tytöt (okei, murrosikäisiä kohta) ryntäilivät pallon perissä vanhempien kannustaessa tosissaan. Ihana oli myös kun host-tyttöni kirjoitti äitinsä luokan taululle "To Mimmi (kahdella M:llä vielä)" ja paljon sydämiä sekä kukkia, terveiset jäivät sitten sinnekin.
Illan Glee käsitteli Britney Spearsia ja me suunnittelimme lukuisilla mainoskatoilla tulevaa viikonloppua, jotain maissiin ja taskulamppuihin liittyvää ainakin tiedossa.. ;-)

Keskiviikkona lunastimme Svenjan kanssa lupauksemme ja molempien vietyä host-lapset kouluihin otimme pyörät alle ja vedimme alkulämmittelyinä polkemiset salille. Tutustuttuamme laitteisiin kiersimme ympäriinsä reilun tunnin verran ja venyttelyt tehtyä pyrähdimme takaisin kotiin nauttimaan huumaavasta auringonpaisteesta ja polttamaan siinä hommassa poskemme, minä ainakin.

Iltapäivällä lapset pitivät omat poolpartynsa, parhaillaan takapihan altaissamme (isompi sekä poreallas) oli 7 lasta, mutta tarkan silmälläpitomme ansiosta kukaan ei onnistunut hukkumaan edes liukumäkeä käyttäessään. (Joko tosiaan mainitsin, että semmoinenkin siis löytyy..? :-)

En tiedä ovatko voitetut vaikeudet ihanimpia hetkiä täällä ollessa, mutta ehkäpä ainakin mieleenpainuvimpia. Pikku tyttöseni liukastui hot tuben reunalla ja tuli alas takapuolelleen, mitä seurasi tietysti hirmuinen huuto. Otin pikkuisen syliin ja au pairin kertoessa omaa kaatumistarinaansa viime talvelta (osa teistä tietääkin Kuopiosta Puistokoulun ja ehkäpä viime talven liukkaat kinokset sekä erityisesti jäisen kumpareen, missä vedin komeasti selälleni) kyyneeleet kuivuivat nopeasti ja vaihtuivat nauruun.

Syyskuun viimeisenä päivänä, eli torstaina vietettiin Svenjan kanssa todellista uima-allaspäivää, ei montaa kertaa pyyhkeiltä liikuttu, mitä nyt ottamaan "normaaleja päiviämme" esittäviä tanssivideoita, mutta ei niistä sen enempää..


Normal days of our lives

Illalla suunnattiin meidän perheen ja S:n perheen kanssa mummin synttäreitä juhlistamaan. Lasten juoksenneltua itsensä pihalla väsyneiksi siirryttiin sisälle syömään ihania kakkuja ja kuvaamaan kermavaahtoviiksisiä kidsejä. Illalla kotiin tultua kaivettiin vielä kaukoputki alakerran romuvarast.. siis tavaramäärän keskeltä ja tiirailtiin tähtiä, Jupiter loisti kirkkaasti. Miksi muuten tuntui, että Suomessa tähdet loistaa kirkkaammin, alkaako muisti jo hapuilla näin pahasti vai?

Tänään perjantaina (tai no lauantain puoltahan tämä alkaa jo olemaan) jouduin polkemaan salille itsekseni Svenjan tultua liian kipeäksti. Itse olen onnistunut flunssan välttämään aika kiitettävästi, mitä nyt olin ennen Vancouverin matkaa hieman kuumeessa, mutta reissaus nujersi nekin viruksen alut. Treenaus ei ollut yhtä mukavaa itsekseen, mutta totta on kyllä kun aina sanotaan että liikkumisesta saa energiaa. Kaksi kertaa pirteämpi olo on ollut nyt, mitä paikat hieman kipeinä.. Eikä sitä voinut kuin tuntea olonsa onnelliseksi takaisin tullessa vuorten loistaessa ympärillä auringon kimalluksessa lempeän kesä/syksytuulen pyöriessä ympärillä musiikin kannustaessa eteenpäin. Paikkani on täällä tällä hetkellä enkä taistele sitä tunnetta vastaan!

Töiden jälkeen mentiin typyjen kanssa vakiokahvilaamme ja Ellan kanssa sitten tultiin meille tarkoituksena nauttia porealtaan lämmöstä. Hot tubessa menikin aika mukavasti, minä pulahdin myös isompaan altaaseen, ihan käsittämätönä olla paleltumatta LOKAKUUSSA.
Katseltiin muutamat jaksot vielä Friendsejä movie-roomissa ennen kuin alkoi rankka viikko väsyttää hieman liikaa. Nyt siis nukkumaan lopulta ja huomenna luvassa shoppailua sekä maissipeltoa, jihuuuuuu!


I'll call you guys when I'm back from my vacation, ok?

PS, hmm, syyskuussa tuli otettua kuvia noin 2000, mihinköhän säilön koko vuoden kuvat, olisikohan joulahjalistalle lisättävä pieni läppäri vain kuvia varten? ;-)

Uusia ja vanhoja kasvoja

Reilu viikko on taas kulunut viime kirjoittelusta ja se on mennyt niin nopeasti, ettei uskoisi. Jaetaanko aikaa todellakin kaikille saman verran? Tunnustakaa jos joku käy siirtämässä kellojani eteenpäin, välillä tuntuu ettei kaikesta uudesta ja ihanasta ehdi edes nauttia riittävästi :-)

Aurinkoisia loppukesän päiviä on ollut nyt kiitettävästi, mutta kyllä se syksy tännekin kerkiää. Sadepisaroiden piiskaamat ikkunaruudut sekä punertamaan puhkeavat lehdet puhuvat omaa kieltään. Arkirutiineista on mukava irrottautua lenkin avulla ja ihastella luonnon muutoksia. Joka kerta löytyy myös uusia juoksupolkuja sekä ihmetyksen aiheita, ensi kerralla otan kameran mukaan kun menen taas pensasaidan ohi, joka on muotoiltu jäniksen näköiseksi!

Viime viikko:
Tai oikeastaan torstai sekä perjantai. Ensin mainittuna päivänä mentiin koko perheen kanssa lasten koululle Dogs 'n' Cobs-iltaan eli vanhempainiltaan, joka hieman poikkesi suomalaisesta vastaavasta. Paikan päällä oli ensinäkin yleensä koko perhe, lapset juoksentelivat ympäriinsä kirkuen korvia huumaavasti. Opettajat eivät pitäneet mitään esitelmiä tai puheita, kaikki eivät välttämättä edes vaihtaneet sanaakaan heidän kanssaan, sillä pääpaino oli tapahtuman nimen mukaisesti hot dogeissa sekä corneissa, eli keitetyissä maisseissa. Kyllä maistui! Koulun liikuntasalin seiniltä bongasin myös mielenkiintoisia kylttejä, muun muassa Kanadan kansallislaulun sanat, joita on tullutkin kuultua muutamaan otteeseen tähän mennessä sekä englanninkielinen vastine varmasti monen tuntemalle kamppanjalle "Uskalla sanoa ei päihteille ja väkivallalle", täällä vain muodossa "D.A.R.E. to resist drugs and violence". Auteltiin lopuksi kärräämään ja kantamaan muutamaa sataa tuolia ympäri salia, siinä tulikin hyvin iltakuntoilut!


Dogs and Cobs - in English: lots of Food

Perjantaina työpäivän, joka sisälsi pyykinpesua ja vanhojen Anne of Green Gables-videoiden katselua, jälkeen menin illalla suomi-tytsyn, tämän isän ja poikien kanssa katsomaan paikallista jääkiekko-ottelua. Kyseessä oli näytösmatsi ja hyvä niin, kotijoukkue otti osumaa siihen malliin, että lähdettiin toisen puoliajan jälkeen jo pois, peli oli tuossa vaiheessa 1-8.. Hauskaa kuitenkin oli, päästiin kameraankin ja isolle taululle, vaikka huomio oli siinä vaiheessa naamarit päässä meidän edessä heiluvissa pikkupojissa. Suomen lipunkin (okei, myös Ruotsin) olivat ripustaneet kattoon, naureskeltiin että ihan meidän kunniaksi. En kyllä oikeasti tiedä, mitä se siellä teki, mutta hyvin sulautui joukkoon Kanadan, USA:n ja Tsekin vastaavien kanssa.


Chilliwack Bruins - and the Finnish flag hanging, just because of us

Weekend:
Lauantaina heräsin ajoissa ja juoksin kauppaan ostamaan 2-vuotissynttärikorttia, sillä minut oli kutsuttu suomi-typyn host-pojan juhliin. Ajettiin valtavalle heidän isovanhempiensa omistamalle gymille, joka oli enemmänkin valtavan suuri lato, alakerta täynnä veneitä, rekiä, täytettyjä eläinten päitä ja yläkerrassa suuri liikuntasali. Tykkäisin minäkin, jos omistaisin sellaisen paikan! Vieraiden tultua vietettiin ensin aikaa salissa pelaillen ja jutellen, kunnes siirryttiin nauttimaan terveysherkkuja alakertaan, kuten vihreitä sipsejä ;-) No oli kurkkuja ja porkkanoitakin, hyviä juttuja. Kilpikonnamuffinssi-kakku nostatti kaikille hymyn huulille ja maistui namille!

Minä ja Ella (sain luvan kutsua nimellä) lähdettiin kesken kaiken, sillä lähdettiin ajamaan paikallisen joukkueen jalkapallo-peliin. Ja kyseessä oli todellakin football eikä soccer. Säännöistä en vielä tähäänkään päivään mennessä ole satavarma, mutta kyllä sitä pikkuhiljaa alkoi ymmärtää enemmän kuin miltä se ensin näytti. (Valtava kasa vahvasti varusteltuja miehiä). Paikalliset eivät taaskaan loistaneet, mutta voi sitä riemua kun saivat lopulta ensimmäisen (ja ainoan) touchdownin kartuttamaan pisteitä, meteli oli aika päätähuimaava!


Chilliwack Huskers vs. Vancouver Island Raiders

Stadionilta hurjasteltiin supermarkettiin ostamaan jäätelöä ja mansikoita, minkä jälkeen suunnattiin meille pirtelöille ja jatkamaan taas luultavasti ikuisesti kestävää Friends-maratoonia.

Talomme oli muuten koko viikonlopun täynnä eri-ikäisiä nuoria, sillä Vancouverista saapui tyttöjä vaulting-harjoituksiin. Laji on siis voimistelua hevosten selässä, mitä minunkin host-tyttöni harrastaa. Nukahdinkin sitten mukavasti uima- ja porealtaista kuuluviin pärskähdyksiin lasten peuhatessa myöhään yöhön..

Sunnuntaina mentiin perinteisesti kirkon jälkeen Hortonsille ja alettiin jutella seurakunnasta tutun pariskunnan kanssa, joka seisoskeli jonossa meidän edellä. Yllättäen ystävällisinä ihmisinä sitten kysyivät meidän päivän suunnitelmista ja kun ei kummempia ollut, niin kutsuivat lähikaupunkiin ruoka-festivaaleille. Eipä paljoa epäröity vaan lähdettiin ajamaan mahdottomassa sateessa kohti samaa hallia, jossa oltiin hyväntekeväisyystapahtumassa viikko aikaisemmin. Tällä kertaa ostit lipun, joka oikeutti saamaan erilaisia näytekappaleita, maistelemaan niin lihoja, juustoja, tacoja, suklaapäällysteisiä mustikoita.. Keräsin myös lehtisiä muun muassa Whistleristä, eli tulevasta lomakohteestamme. Maistelin vielä perinteisiä minidonitsejakin, kun en maito-vaaran takia uskaltanut ottaa herkullista smoothieta.


The Food Festival with sharks, palm trees and penguins..

Ajettiin sitten pikkuhiljaa takaisin Chilliwackiin odottelemaan iltaa, jolloin suunnattiin paikalliseen kouluun kirkon bändin konserttiin. Olen jo aikaisemminkin kertonut, että kyseessä ovat lahjakkaat muusikot, levynkin olen jo ehtinyt ostaa, mutta silti. Karvat kyllä nousee pystyyn joka kerta, eikä tarvinnut nytkään pettyä, tunnelma oli kerta kaikkiaan mahtava! Olin aika high spiriteissä kun myöhään illalla palailin kotiin..


"My only desire..." The Amazing concert, I'm speechless!

Sunnuntaina saapui myös odotettu tuttu, host-äitini siskon perheen au pair Saksasta. Kerettiin muutama sana jutella ja nyt ollaankin oltu joka päivä yhteyksissä. Mukavaa oli saada lisää ystäviä samalle kadulle, lenkkiseurana olen kyseistä henkilöä jo hyödyntänyt tässä päivittäin. Ja hauska muuten, molemmat ollaan samanpituisia, aina ne joukon pisimmät tytsyt, meidät tunnistaa kaukaa, pitkähiuksinen blondi & lyhyttukka brunette :-)

Kuluva viikko:
Olen iloinen, että arki-iltaisinkin on puuhaa, sillä host-isäni sanoja toistellen: " A busy au pair is a happy one." Tosin töiden jälkeen kun vielä lähtee jonnekin voi olla varma, että illalla ei jaksa enää kotona paljoa muuta tehdä kuin painua alakertaan ja pehkuihin, olenkin miettinyt, että pitääkö perheeni minua ihan omituisena kun väsymykseen vedoten katoan omaan huoneeseeni joka ilta jo 8 aikaan :-)

Maanantaina ensin vanhempien tultua kotiin pääsin hieman ajelulle, sillä lähdettiin hakemaan lähikaupungista Abootsfordista (sama paikka, jossa olen ollut messuillakin nyt pariin otteeseen) perheen tyttöä. Hän harrastaa gymnasticsia ja harjoitukset ovat kahdesti viikossa, 3 tuntia kerralla. Määrä on nyt vielä suhteessa vähän, viime vuonna 5-vuotias kävi kaksi kertaa viikossa 5 tunnin treeneissä..

Aloinkin miettiä hallia lähestyttäessä, miten vakavasti jotkut vanhemmat (eivät onneksi minun host-parentsit) lastensa harrastuksiin suhtautuvat ja sain kuulla että kyseisestä paikasta tulee olympiatason kisailijoita. Olin kuvitellut, että voimistelu on musiikkileikkikoulu-jumpan yhdistelmää, mutta sain siis huomata olevani väärässä. Paikan päällä oli kunnon varusteet ja motivoituneet lapset. Oli vaan aika hurjaa katsoa n.6-8-vuotiaita pikkupoikia, joilla kunnon sixpäckki-vatsalihakset tai kuulla 13-14-vuotiaiden tyttöjen treenaavaan koulun ohella 5 tuntia päästäkseen kansallisiin kisoihin ja siitä eteenpäin.. Homma on mielestäni ok siihen asti kun lapsi siitä itse nauttii, mutta joskus miettii onko tulos kaiken rääkin arvoista tuossa iässä?

Takaisin ajettaessa päästiin nauttimaan vielä upeista laskevan auringon säteistä, tykkään näistä maisemista kyllä hirmuisesti! Järveä kun saisi vielä katsella useammin, niin sitten olisi ihan kaikki kohdallaan. Mutta en kyllä valita.


One of the most beutiful sunsets I've ever seen

Illalla mentiin vielä ulos, sillä olin saanut kutsun alueen au pairien tapaamiseen ja lähdettiinkin peruspoppollaani (Ella, Saksa-tyty) ajelemaan meiltä läheiseen kahvila-ruokalaan nimeltä Earls. Paikka oli hieno ja kallis, mutta ehkä sitä joskus uskaltaa vähän tuhlailla, maistoinkin elämäni ensimmäistä pumpkin pieta, eli kurpitsapiirakkaa. Ja voin kertoa, että sen jälkeen odotan vieläkin enemmän Thanksgivingiä..!

Tarjoilijoita hieman huvitti lisäillä pöytään jatkuvasti lisää tuoleja porukan saapuessa paikalle, lopulta meitä olikin n.15. Joukossa oli myös poikia, kaksikin kappaletta, mikä oli jännä, mutta oikein mukavilta vaikuttivat, eli en lähde ainakaan tältä pohjalta tyrmäämään mannyjen (vrt. nanny) lastenhoito-taipumuksia :-) Oli hauskaa, mutta samalla vähän uuvuttavaakin törmätä kerralla niin moneen uuteen kasvoon. Ulkopuolisista oli varmasti hauskaa kuunnella puheensorinaamme, sillä samaan aikaan ilmassa risteili suomen-englannin-ranskan-saksan-kielisiä keskusteluja. Puheeksi tuli myös tulevan viikonlopun Vancouver reissu ja näillä näkymin meitä on lähdössä lähemmäs kymmenen au pairin porukka, kivaa! Edustettuna onkin sitten ainakin viittä eri kansallisuutta.

Tiistaina on aina meidän perinteinen Glee-ilta, eli kokoonnutaan vähän vaihtelevalla porukalla meidän movie-roomiin katselemaan kyseistä ohjelmaa. Tällä kerralla paikalla oli minun lisäksi tytöt Saksasta, Sveitsistä, sekä Itävallasta. Eli saksan kielellä soljui juttelu enimmäkseen, ymmärsin kyllä kaiken, mutta hieman ruosteessa olevan kielitaidon takia vastailin englanniksi, sujuuhan se niinkin. Katselun lomassa suunniteltiin tulevan viikonlopun reissua, sekä innostuttiin yhdessä ajatuksesta pitää lokakuussa leffaviikonloppupyjama-maraton isolla porukalla. Sateisen ja pimeän ajan lisääntyessä linnoittaudutaan sitten neljän seinän sisälle. Tosin samalla todettiin aina soittavamme toisillemme kun tuntuu, että nyt on aika lähteä kuntosalille.. Eli luultavasti melko pian!

Tänään keskiviikkona oli ihanan aurinkoinen päivä jälleen, kuten eilenkin, joten vietin runsaasti aikaa ulkosalla hyödyntäen vihoviimeisiä mahdollisuuksia pidentää rusketuksesta. Illalla poljettiin Ellan kanssa vielä shoppailemaan tavarataloihin, sekä testaamaan Wendy's:n ranskalaiset. Kuten myöhemmin totesin host-isälle tehtiin sitä mitä naiset hyvin osaavat: "shop, sit and talk".

Nyt kun sain lopultakin purettua hieman ajatuksia "paperille" taidan lähteä näkemään taas enkku-unia, hauska fiilis muuten! Ja odottelemaan huomista, minun vuoroni valmistaa päivällistä koko porukalle. Ajattelin pysytellä turvallisella Suomi-linjalla eli tehdä makaroonilaatikkoa sekä pannukakkua. Sain kuitenkin taas pettyä luultuani kyseistä ruokaa periskandinaaviseksi, mutta ei, täälläkin sitä syödään. Surprise, mitäpä täältä ei löytyisi..

Enkä ole unohtanut ruoka-postausta, kymmenet herkulliset kuvat odottavat julkaisua, ehkäpä ennen viikonloppua jo ja Vancouverin reissusta kertovaa postausta, katsellaan! Viikon loppukevennyskuva alla, ajattelin suositella Huskerseille uuden tähden palkkaamista, voisi peli parantua.. ;-)



Give me five! (I've just been building muscles here..)

Sunny days and liquid sun, too!

Juu-u, ei tämä kuuluisa aktivoituminen ja päivitystahdin kiristyminen oikein toiminut, päinvastoin. Ruokapostaus on edelleenkin tulossa, tosin mitä pidemmälle keretään, sitä enemmän asiaa siihen kertyy ja kuvia. Mutta ahmimistani herkuista on juttua tulossa, odottakaahan vain!

Viikko numero kaksi hurahti ohi vähintään yhtä nopeasti kuin ensimmäinen. Ja nyt kun pikkuhiljaa alkaa päästä jyvälle arkirutiineista ja perheen tavoista, sekä asettua aloille, tuntuu että päivät vain lipuvat käsistä.

Arkipäivän ohjelma:
Heräilen yleensä 10h yöunien jälkeen (kyllä, tämä puuha on väsyttävää!) noin 7am ja raahustan aamupalalle. Siinä sitten pakkailen lasten lounaat (hedelmää, Nutella-wrappia, juustotikkuja, jogurttia yms.) ja ajan muksut kouluun. Manuaalilla ajoon alkaa vähitellen taas tottua, vaikka läheltä piti-tilanteitakin kyllä on riittänyt, tosin minusta riippumattomia! :-) Tie kouluun on ollut koko ajan rakennustöiden alla, mutta nyt ne alkavat vähitellen väistyä ja pääsen kiihdyttämään koko matkan 50km/h! Sitä kovempaa ei täällä oikein saakaan ajaa, kuuttakymppiä tosin joskus kaasujalka laittaa hurjastelemaan, auts..

Kotiin palattuani yleensä siivoilen tunnin-puolitoista, eli päivästä riippuen imuroin, pesen pyykkiä, viikkailen vaatteita. Ihan yleishyödyllistä puuhaa, en ole vain tyhjän panttina. Sen jälkeen normaalisti heitän jonkinmittaisen lenkin tai jutustelen koneella koti-Suomeen. Liian usein ei kannata sitäkään kuitenkaan harrastaa, iskee liian ikävä. Vaikka rehellisesti voin sanoa, että ei täällä ole pahemmin aikaa ikävöidä, koko ajan on niin aktiivinen. Ei sillä, että ketään voisin unohtaa, mutta parempi näin päin.

Kahden jälkeen lähden ajelemaan taas koululle nappamaan ylienergiset lapsukaiset mukaan, minkä jälkeen kotona luetaan yhdessä, pelaillaan, käydään hyppimässä ulkona tai mitä ikinä tulee mieleen. Vanhempien palaillessa neljän jälkeen auttelen päivällisen laitossa ja illalla jos en nää kavereita tai lueskele, heitän yleensä toisen lenkin. Sitten sitä onkin jo valmis petiin ja eikun odottelemaan uuden päivän alkua!

Joskus tosin iltaisin keräännytään koko perheellä esimerkiksi pelailemaan yhdessä, viettämään laatuaikaa. Koska olen hävinnyt jo riittävän monta kertaa Afrikan Tähdessä, päätettiin välillä vaihtaa Monopolyyn. Samalla tuli tutustuttua Vancouveriin, jonne suuntautuva reissu on toivottavasti tiedossa lähiaikoina, asiasta lisää myöhemmin.


Vancouver - Monopoly!

Viime viikko ja nyt alkanut ovat menneet ylläluetelluissa merkeissä, mutta viikonloput ovatkin sitten asia ihan erikseen. Ne on myös jo melko pitkälle tulevaisuuteen suunniteltuja ja perheen kanssa yhteinen lomakin marraskuulle on varattu!

Viikonloput:
Vaikka minulle ei liikaa noita työtunteja tulekaan, ovat viikonloput kuitenkin mukava hengähdyshetki ja irtautumis-mahdollisuus arjesta. Perjantaina suuntasin suomi-tytön ja tämän perheen kanssa lähikaupunkiin suureen kirkon hyväntekeväisyystapahtumaan. Isoon halliin oli kerääntynyt monta sataa ihmistä ostamaan kaikkea kirpputoritavarasta joulukuusenkoristeisiin ja pipoihin! (Allekirjoittanut hankki omansa, eipä tarvitse palella, tuli sitten oikeata luntakin tai vain tihkua) Pääpaino oli kuitenkin ruoka-puolessa. Ensin ostit lippuja, jonka jälkeen menit haluamasi pöydän luo ja esimerkiksi meidän tapauksessa käytit lippusi limppariin, hampurilaiseen ja marjapiirakkaan. Tarjolla olisi tosin ollut vaikka mitä, meksikolaista ruokaa, makkaraa, yllätyspusseja.. Valtavat pitkät pöydät olivat täynnä herkuttelevia ihmisiä ja päästiinpä taas selittämään vanhemmalle pariskunnalle, ettei puhumamme kieli suinkaan ole espanjaa :-) Tapahtumassa olisi ollut myös iso huutokauppa, kaikki hyvään tarkoitukseen, mutta suunnattiin kotia kohti.


Look at the left - Christmas is coming soon!

Sitten lauantai-päivän käytin suomi-tytyn kanssa shoppaillen. Jännä, että täällä muuten erittäin harva vastaantulija on ylipainoinen, vaikka perhettäni lukuunottamatta syöminen ei nyt mitään yliterveellistä ole ja jokaikinen kulkee autolla! Oli kyseessä sitten matka kuntosalille tai lähikauppaan. Usein hymyilyttää lenkillä ollessani, että olen ainut ei-nelipyöräinen liikkuja. Mutta onneksi autoilijat ovat erittäin ystävällisiä, en ole kertaakaan ollut edes lähellä alle jäämistä! Päinvastoin, aina annetaan tietä. Suomalaisilla olisi oppimista tässä asiassa!

Kuitenkin, palatakseni lauantaihin 11.9. Kävelimme siis lähitavarataloihin ja vaaleina naisina saimme muutaman henkilön veivaamaan autonikkunoitaan auki, ei sen pahempaa trafiikkia kuitenkaan aiheutettu. No, äkkiä älyttiin että auto pysähtyi viereemme ja mielessäni vain hoin "Keep going, keep going", eikä siis kiinnitetty mitään huomiota tähän selvästi miespuoliseen kuskiin. Yht'äkkiä sitten host-isäni ääni kysyy mihin olemme matkalla ja tarvitsemmekko kyytiä. Siinä sitten vähän aikaa naureskeltuamme totesimme pärjäävämme hyvin, kiitos vain. Sain kuulla tästä "ahdistelijasta" aika pitkään illalla..

Kiersimme kaupat ja pienten välttämättömien ostosten (panta, lapaset jne.) jälkeen menimme syömään. Ystäväiseni kävi ostamassa sushia samalla kun minä juutuin voileipä-kojulle juttelemaan aksentistani myyjä-miehen kanssa. Täällä asiakaspalvelu on niin eri luokkaa suomalaiseen verrattuna, ihmiset ovat aidon kiinnostuneita tietämään (tai näyttelevät osaavasti), mistä olet kotoisin ja mitä täällä teet. Muutaman kerran olenkin saanut selitellä juuriani. Lopulta päästiin istumaan ja sain maistaa elämäni ensimmäistä sushia. Hyvää, vaikka erilaista! Kuulema parempaakin on olemassa, mutta ei ollenkaan hassumpi kokemus ensimmäiseksi kerraksi.


Preparing for "Trick or Treat".

Takaisin palaillessamme kävimme videovuokraamon kautta, illallahan oli nimittäin edessä tyttöjen-ilta, eli tähän mennessä tutustumamme au pairit (2xSuomi, Ranska ja Sveitsi)+ yksi naapurintyttö kokoonnuttiin meille. Ilta meni riemukkaasti tortilloja syöden, jutellen perheistä ja ylipäätään kaikesta mahdollisesta, tehden reissusuunnitelmia ja yllättäen käyttäen hyväksi movie-roomiamme. Tällä kertaa elokuvana oli tanssi-leffojen ystäville Step Up 2.


Girls and Step Up 2, ah!

Sunnuntai meni kosteissa merkeissä, vettä tuli kunnolla. (Eli "liquid sun" kuten täälläpäin sanotaan.) Se ei kuitenkaan estänyt kävelyäni kirkkoon host-äidin epäilyistä huolimatta. Lauleskelujen ja sanan jälkeen suunnattiin au pair-tytyjen kanssa yllättäen vakiokahvilaamme donitseille, josta sitten siirryttiin viettämään rentoa iltapäivää Friendsien parissa kotisohvalle. Sateen ropistessa ikkunaan oli ihana vain käpertyä peiton alle ja painaa silmät kiinni..
Illala kuitenkin taas kunnostauduin ja todistin olevani en vain "smart cookie" vaan myös "tough one". Vettä tuli kunnolla, mutta juoksu sujui yllättävän hyvin, ei ainakaan ollut liikaa seuraa ;-)

Eilen, maanantaina, tuli tuota nestemäistä aurinkoa taas kunnolla, mutta tänään tiistaina 14.9, on ollut yksi upeimmista päivistä tällä oloaikanani. Lämpötila on n.+25C, ei montaa pilvenhattaraa ja uima-allas kutsuu.. Loppukevennyskuvan jälkeen taidan lähteä nauttimaan loppukesästä, kuulumisiin! (Toivottavasti pikaisempiin sellaisiin)


How have I survived for 19 years without a strawberry slicer, only $5.95?

Ensimmäisen viikon huumaa

Hassua, yli viikko on jo siitä kun jätin turvalliset kotiportaat ja lähdin mualimalle ja päivälleen viikon olen nyt viettänyt uudessa kodissani.

Monet teistä tietävätkin, että minua riivaa usein matkustelu-kuume ja olen kiertänyt erityisesti Euroopassa paljon ympäriinsä. Voin kuitenkin kertoa, että missään ulkomailla tätä ennen, siis missään, ei ole tuntunut näin kodilta kuin täällä.

Minkäänlaista kulttuurishokkia en ole kokenut, mikä on tietysti osittain ihanan perheen ansiota. Mutta oikeasti, mitäpä täällä osaisin edes kaivata (teidän rakkaiden lisäksi tietysti), kun näillä on jo kaikki: ruisleipä, salmiakki ja JUUSTOHÖYLÄ. Jälkimmäisin oli varsinkin suuri järkytys, Skandinavian ulkopuolella en ole moiseen kapistukseen törmännyt ja näille täällä se on ihan arkipäiväinen väline.

Pahoittelen muuten heti alkuun "hoonoa soomeani", ajattelu ja puhelu englanniksi heikentää selvästi suomen kielen osaamistasoa, tosin tilannetta on hieman paikannut keskustelut suomalaisen au pair-tytön kanssa, johon tein tuttavuutta tällä viikolla. Asiasta lisää alempana ;-)

Alkuviikko:
Viimeksi taisin päättää tarinani ensimmäisiin päiviin, jolloin vain lepäilin ja totuttelin aikaeroon. Tiistaina päästiin lasten kanssa askartelemaan Tervetuloa-kortit perheen äidille, joka saapuikin myöhään yöllä Euroopan matkaltaan. Keskiviikko-aamuna hänet tapasinkin ja kärsimästään väsymyksestä huolimatta sain huomata törmänneeni hyvän organisointitaidon omaavaan pakkaukseen, koko vuoteni tulikin suunnilleen suunniteltua. Kyllä naiset ovat tehokkaita!

Ruokaan keskittyvän kirjoituksen teen myöhemmin, mutta voin nyt jo paljastaa, että olen vaahterasiirapin suurkuluttaja ja Peanut Butterinkin suhteen kuulun siihen 50%, joka siitä pitää. Molempia mainittuja lettujen kera oli tuolloin keskiviikkona aamiaiseksi, nam!

Syönnin jälkeen otettiin auto alle ja lähdettiin ajelemaan läheiselle Cultus Lakelle. Paikka on viikonloppuisin erityisen suosittu turistien keskuudessa, mutta näin viikolla saimme nauttia rauhasta. Henkeäsalpaavan upeat mäet (vuoriksi eivät paikalliset noin pieniä kukkuloita kutsu) yhdistettynä kirkkaaseen, turkoosinsiniseen veteen oli upea näky. Keikisteltiin lasten kanssa kameralle laiturilla (ei ole muuten tarttennut opettaa lapsukaisiani paljoa poseeraamaan, osaavat sen melkein yhtä hyvin kuin allekirjoittanut!), syötiin lounasta, vahvistettiin käsivoimiamme roikkumalla parissa eri leikkipuistossa, otettiin keinu-kisoja..


Cultus Lake - just the awesome view

Järveltä ajelimme kaupoille, kävimme leipomosta hakemassa minun mielen mukaista ruisleipää, joka tosiaan sitten maistuikin ihan "aidolta", ei mitään jauhomössöä. Tykkään! Kanadassa ei kuulema hirveästi ole leivonnaisia myynnissä, se on eurooppalainen juttu, mutta valitsin kuitenkin itselleni yhden suklaaherkun, joka tämmöiselle herkkusuulle tietysti maistui.
Pääsin ensimmäistä kertaa super marketinkiin ja se oli kamalaa. Ei muuten, mutta valikoimat olivat huikean isot ja sitten host-äiti kyseli koko ajan, "haluatko tätä vai tätä?" ja yritä siinä sitten tiedustella meetwurstien eroja. Kassien pakkaajat kassojen päissä ovat Suomessa harvinainen näky, mutta täällä arkipäivää. Hirveän ympäristöystävällistä touhu ei kuitenkaan ole, jokaiseen muovikassiin laitetaan n. kaksi tavaraa, eli pusseja on lopulta lähemmäs kymmenen, jotka kaikki pitää raahata autolle. Hmm..

Illalla istuskeltiin ulkona lämmössä uima-altaan äärellä, syötiin hyvin (ruoista tosiaan kerron myöhemmin) ja kuunneltiin paikallisen jäätelöauton eli "Ice-cream Jackin" melodiaa, joka oli järkytyksekseni tuttu kappale: "Entertainer" elokuvasta "The Sting" eli Puhallus, yksi suosikeistani! Samaisena iltana jaoin muuten myös tuliaiseni, kaikesta tykättiin ja This is Finland-kirja herätti huvittunutta kummastusta: "What? Do you guys really have about 2 million saunas there?"

Torstaina lähdettiin pojan kanssa pyöräilylle. Kierrettiin läheinen ankkalampi ympäri, vaikka peloteltiin lintuset naurunremakalla kyllä tiehensä. Tarkoituksena oli päätyä läheiseen videovuokraamoon ja käyttää tarjousta "5 elokuvaa 5 dollaria 5 päivän ajaksi", mutta koska minua ei tietysti vielä oltu käyty laittamassa perheen tilille, ei minun ollut mahdollista leffoja sitten saadakaan. Aika jännä, Suomessa suunnilleen kävelet liikkeeseen sisälle ja otat mitä huvittaa, mutta täällä ollaan senkin suhteen paljon tarkempia, kaikki tiedot pitää olla ylhäällä. No, iltapäivällä otin sitten host-isän mukaan ja sain Harry Potterini ja kumppanit :-D


Duck pond

Samaisena iltana katselin movie roomissa Calendar Girl:sin. Se oli oikeasti mahtava tunne, ihan kuin omistaisi elokuvateatterin, valkokangas on sopivaa luokkaa ja sohvatkin ylittävät mukavuuskynnyksen! Päätin tehdä myös iltakävelyn ja nautin taivaan upeista väreistä, näitä ei ihan Suomessa joka päivä näekään. Liikuntasuoritukseni ei päättynyt ihan odotetulla tavalla, ajauduin Tim Hortonsille, eli lähimpään kahvilaan, josta on tullut vakiopaikkani. (Euro-hinnoissa 80 sentin donitsit houkuttelevat liikaa.. :-)


Calendar Girls in the movieroom - just me and my privacy!


Night sky

Perjantai-aamu lähti käyntiin tuomani Afrikan tähden parissa, josta lapset nauttivat kovasti, ainakin voitettuaan selkeästi! Pelailujen jälkeen oli aika lähteä uiskentelemaan oman poolin sijaan hieman suurempiin altaisiin, nimittäin Bridal Falls Waterparkiin, josta sai jopa hienon rannekkeen! En riisu sitä ikinä.
Matkalla näin jotain, jota minä ja host-mom haluaisimme molemmat kovasti tehdä ja aiommekin, tosin kausi päättyy jo parin viikon päästä, joten meidän pitää olla nopeita RIIPPUULIIDON kanssa. Osa teistä tietääkin, että hyppäsin heinäkuussa laskuvarjohypyn, joten tämä on sitten vain luonnollinen seuraava askel, sitä odotellessa!

Vesipuiston kymmenien liukumäkien ja putkien parissa menikin varmaan lähemmäs viisi tuntia, lämpötila hiveli hellelukemia, n. +28C! Eli kuka sanoi, ettei auringonpistosta ja palanutta ihoa voi saada syyskuussa? Laskin ehkä turhan innokkaasti, vauhdit vain kiihtyivät ja löin pääni, mutta hetken tähtiä katseltuani olin valmis kiipeämään uudestaan, eikun menoksi! Paikka oli muuten ihan uskomaton. Korkeat vuoret (tai hillsit jälleen kerran) kohosivat aivan puiston takana, pää kenossa sai katsella kuuma-altaasta maisemia, upeaa!


Bridal Falls Waterpark - dozen of slides, yeah!

Luulisi, että tuossa olisi ollut jo riittävästi raitista ilmaa yhdelle päivälle, mutta ei. Illalla lähdettiin vielä läheiselle Fraser Riverille kalastamaan lohia parin perhetutun kanssa. Minä en ilman lisenssiä tietysti saanut kunniaa tarttua vapaan, mutta ehkäpä parempi niin. Vaikka puita ei lähellä ollutkaan, aukealla kun oltiin, niin en tiedä kuinka monta koukkua olisin hukannut ja siimaa saanut solmulle. Nautin siis maisemista jälleen kerran. Se onkin ollut tällä viikolla lempiharrastukseni täällä, mutta ihme kyllä, pikkuhiljaa näihin uskomattomiin vuoriinkiin tottuu!
Yritettiin lasten kanssa tehdä nuotiota, mutta tuulisella paikalla ilman kuivia sytykkeitä se oli melko mahdotonta. Lisättynä vielä tulitikkujen sijaan sytkäri, jota en minä ainakaan osaa käyttää, sillä ei ole hirveästi kokemusta kyseistä välineestä. Muutamien kertojen ja mustaksi poltettujen sormien jälkeen opin lopulta, joten nyt osaan senkin tärkeän taidon! Saatiin kaunis nuotio, jonka äärellä oli mukava lämmitellä.


Finally - we did it! Although the place was on fire since we arrived..

Viikonloppu:
Minulla tosiaan viikonloput ovat vapaa ja nukuttuani hyvin tulin sopivasti aamiaiselle syömään köyhiä ritareita (French toast) ja valmistautuakseni henkisesti suureen koettelemukseen: ajamaan autoa! Ei siinä muuten mitään, mutta minun vastuullani täällä on lasten vieminen kouluun ja hakeminen manuaalivaihteisella autolla. Meillähän on koti-Suomessa automaatti, jota pääasiassa käytän eikä inssin jälkeen ole liiemmin tullut vaihde-autolla ajeltua, mutta kai se ihan mukavasti nyt kuitenkin meni - me and host dad, we're both still alive!
Jotenkin jännästi yritin vain aina lähteä kolmosella liikkeelle ja liikennesääntöjen opettelu tulee viemään kyllä aikansa. Esimerkiksi täällä saa kääntyä liikennevaloissa punaisia päin oikealle ja neljän tien risteyksessä ensimmäisenä menee se, joka tulee paikalle ekana. Siinä sitten yrität varoa, kun jokainen on "älynnyt" tulleensa ensimmäisenä paikalle! Itse ainakin ajattelin aina suosiolla antaa vain tietä.

Selvittyämme takaisin kotiin, soitin sveitsiläiselle au pair-tytölle, joka asuu ihan saman kadun päässä ja kävimme vakiopaikassani kahvilla. Mukava tyttö, seuraavat treffit on jo katsastettu! Aika pian tuon tapaamisen jälkeen alueen toinen super-nanny, eli suomalaistyttö, tuli meille, jaoimme toisillemme vertaistukea ja oli kyllä outoa puhua suomeksi, tuntui, ettei kieli enää taivu! Pian valmistelimmekin itsemme "Summer is not over yet"-partyihin, johon menimme perheeni kanssa. Paikalla oli hirmuisesti perheitä ja saimme monet naurut ensinäkin siitä kuinka näytämme kaksosilta ja ylipäätään kaikesta Suomeen liittyvästä. "Oh well, Finnish people are shy but we got the only ones who are not!" Voin sanoa, että illalla tuli kaaduttua sänkyyn aika nopeasti kaiken ihanan lohiruoan ja muiden herkkujen sekä erityisesti trampoliinilla pompittujen hetkien jälkeen. Jälleen kerran, lapset eivät ehkä olleet ne innokkaimmat... ;-)


Eh, thumbs up? (Ei muuten ollut tarkoituksella!)

Sunnuntai oli mukava rentoilupäivä. Aamulla menin suomitytsyn ja tämän perheen kanssa kirkkoon, Southside Church nimeltään. Mahtava ja rento, innostunut meininki, sekä paljon musiikkia suunnilleen ikäsiltäni nuorilta. No, yleensä näissä piireissä soittajat ja laulajat eivät ole hyviä, vaan erinomaisia, se on jo Suomessakin huomattu. Erittäin positiivinen kuva jäi, ajateltiin liittyä myös Young Adults-ryhmään, joka tekee muun muassa paljon reissuja yhdessä, katsotaan mitä kaikkea me päädymme tekemään yhdessä paikallisten nuorten kanssa!

Kirkon jälkeen sain kutsun lounaalle perheen luokse ja yhteisten hetkien jälkeen palasimme (Tim Hortonsin kautta tietysti) meille katsomaan Step Upin omassa movie teatterissamme ja teimme suuria suunnitelmia tuleville vapaille päiville. Tiedossa esimerkiksi amerikkalaisessa jalkapallo-matsissa käyntiä, isolla porukalla ruoanlaittoa, halpoja leffa-reissuja, matkustelua lähikaupunkeihin ja ehkä vähän kauemmaksi..

Tässäpä tämä viikko, ymmärrätte nyt varmaankin miksen hirveän aktiivisesti ole ilmoitellut itsestäni! Yritän kuitenkin vähän aktivoitua ja löytää ajan viipaleita ainakin kirjoitella tänne useammin, ettei teillä ole joka sunnuntai-yö tai maanantai-aamu (teidän aikaa Suomen päässä) tämmöistä mammutti-postausta luettavana! Nyt yrittäkää pärjäillä ;-)!

P.S. Halipulakaan ei muuten kerkeä täällä tulla, sillä koko ajan jos ei ole "tickle war":in aika niin on "hug-time", I like it!

Kuvia

Päivät menee täällä valehtelematta pikavauhtia ja koska ne ovat täynnä aamusta iltaan, niin aina noin klo 8-9pm kun olen laittanut lapset nukkumaan, olen itsekin sen verran väsynyt, että kaadun vain sänkyyn paljoa unia näkemättä. Odottelen tosin millon alan unelmoida englanniksi, viime yönä lupaavasti kuvittelin jo näitä jättiläisfarmari-autoja, joiden ajamista odotan innostuneella kauhulla ja joita on jokaisella (muita ei laisinkaan) sekä cowboyta. Kyllä se siitä lähtee! :-)

Kirjoittelen teille seuraavina päivinä lisää kuulumisia, pääasiassa perheen kanssa olen nyt aikaa viettänyt lapsista huolehtien. Leikkikentät, porealtaat, lautapelit, leipomiset, askartelut, vesisateessa hyppimiset jne alkavat tulla tutuiksi. Ruokapuoli on pääosin terveellistä, mutta olen jo nauttinut niin suomalaisia omatekemiä kauralastuja mangon kera, kuin ihanaa BBQ-lohta vaahterasiirapilla kuorrutettuna, jauhoista jääteetä sekä OMENAPÄÄRYNÄÄ. Pakko oli mainita ;-)

Laittelen tähän postaukseen vain kuvia, nehän tunnetusti kertovat eniten. Nauttikaa niistä, kirjoitettua tekstiä seuraa lähitulevaisuudessa.


Toronton kansainvälisen kentän palikka-taidetta


Luulin koko ajan laskeutuvani Vancouverin kentälle, mutta näköjään minut olikin kaapattu Suomeen!


Näkymää kotiportaalta, nuo vuoret ovat aika breathtaking näky, voin taata!


On aina ihanaa tietää olevansa odotettu, vaikka olisikin vielä vähän vieras (mutta kolmen aterian jälkeen on kuulema osa perhettä, eli sitä taidan kohta jo olla..!)


Loppukevennykseksi kuva ensimmäisestä kauralastu-erästä, tuossa vaiheessa ei vielä oltu tajuttu, että uunin asteet ovat Fahrenheiteja. 93C ei taida ihan riittää paistamiseen.. Seuraava satsi olikin sitten normaalia tasoa ;-)

Nyt hyvää yötä ja kauniita, toivottavasti monikielisiä unia! Niin, ja lämpöistä syyskuuta!

Kaiken jalkeen, PERILLA

Pahoittelen jo etukateen, etta joudutte lukemaan "aakkosetonta" tekstia, olen perheen koneella, silla omasta koneesta loppui akku, eika etukateen ostamani adapteri olekaan kayttokelpoinen. Laitteen Kanadan puoleinen pistoke toimii, mutta Suomi-paa ei ota sopiakseen, etta nain :-)

Kiitokset muistamisista:
Osa teista tietaakin, etta jouduin kaymaan aika monta ongelmaa ja vastoinkaymista but I made it through! Olette varmasti uteliaita kuulemaan tarinan, joten kirjoitan sen tahan sen sijaan etta lahettaisin jokaiselle erikseen. Jos jaksat lukea koko tekstin, onnittelen jo etukateen. Useimmat teista ehka tekevat sen osissa, sekin on jo uroteko!

La 28. paiva, eli viimeinen paivani kotona avautui sumuisen suomalaisena sade-kelina. Meidan piti lahtea kotoa puoli 11 maissa ja tuskailin laukun painorajoitusten kanssa viela kaksikymmenta yli 10. Lopulta jatettyani talvitakin ja muutaman muun elintarkean asian taakseni paasimme lahtemaan ajelulle kohti Helsinki-Vantaata.

Kentalla vastassa oli monen sadan metri jono check in-tiskille ja nahtiinpa harvinainen naky: tama nainen lahti rayhaamaan vieraille ihmisille. Jotenkin vain kuohahti SUOMALAISTEN kaytos, me ja monet muut olimme jonottaneet lahemmas tunnin paastaksemme tiskille, sitten kun lopulta avataan toinen, kauempaa kaikkien takaa ryntaa joukko etuillen meita kiltisti jonossa odottaneita. Tuli sanottua pari valittua sanaa aika tiukkaan savyyn, toivottavasti edes heratti jotain ajatuksia.

Tavaroista eroon paastynani oli aika sanoa kyyneleiset heipat perheelle, ikava tulee! Turvatarkastuksessa laukkuni pengottiinkin sitten ympari, kaikki tavarat iPodista kynsiviilaan ja aprikooseihin oli pitkin hihnaa. Mitaan ei, yllatys yllatys, kuitenkaan loytynyt ja selvisin mukavasti Iceland Airin koneeseeen. Tosiaan lensin ensin Reyjavikiin huippumukavalla ja hyvinvarustellulla Boejingilla, jokaisella oli edessaolevan tuolin selkamyksessa omat naytot, joista voi valita katsooko TV/leffoja/musiikkia/peleja. Aika riensi mukavasti!

Islannin kauneutta, jaatikkoa ja vuoria ihailtuani ja vaihdettuani konetta, suunnattiin Atlantin yli Torontoon. Maahantulo-korttia lentoemon ja viereisten matkustajatovereiden avustuksellani ei ollut minulla viela harmainta aavistusta tulevasta hulabaloosta.

Kello oli paikallista aikaa n.19 (eli Suomessa n.22) kun siirryin korttini kanssa tulli-jonoon. Vaaleana hieman erotuin joukosta, japanilaiset ja turkkilaiset miehittivat suurimman osan parisataa metria pitkasta linjastosta. Seisoskeltuani vasyneena ja jalat puutuneena pari tuntia paasin lopulta itse tiskille, kauniin mutta heti alusta lahtien vahan liiankin tiukan ja epaystavallisen naisen hoiviin.

Kysymystulva oli us-ko-ma-ton.
Kanadassa ei siis ole au pair-ohjelmaa, joten minun piti kertoa tulevani matkustelemaan puoleksi vuodeksi. (Sen jalkeen olisi ollut tavoite hakea vain pidennysta viisumille). Mutta ei. "Milla muka rahoitat taalla olosi? Mista tunnet nama ihmiset? Miksi et ole suunnitellut koko reissuohjelmaasi? Missa aiot asua? Mita syot? Miksi muka lahtisit taalta enaa takaisin Suomeen, miten voin olla siita varma?" Voitte uskoa paniikin hiipineen pikkuhiljaa, kun minulle valkeni, etta tama nainen ei todellakaan usko mita sanon, eika tule paastamaan maahan. Tiukattuaan viela aikansa ja minun pysyessa lujana, tokaisi han vain kaskyn menna istumaan ja odottelemaan maarittelemattoman pitkaksi ajaksi. Tuossa vaiheessa vilkaisin jo kelloa ja tiesin myohastyvani seuraavalta lennolta, mutta se oli kuitenkin huolista pienimpia.

Yritin tavoittaa host-perhetta puhelimella, mutta se ei tunnu toimivan koko maassa, joten piti siis luottaa koneeseen. Pahaksi onneksi oman lapparini langatonta verkkoa ja -jarjestelmaa en osaa viela tanakaan paivana kayttaa, mutta onneksi viereisen penkin ystavallinen japanilais-rouva lainasi konettaan ja paasin Skypessa juttelemaan Kanada-perheeni kanssa. He rauhoittelivat ja tekivat suunnitelmia. Vasymys ja jarkytys oli kuitenkin tuossa tilanteessa liian kova ja rukoiltuani hetken aikaa aloin vain holtittomasti itkea. Menin ystavallisen oloisen miesvirkailijan luokse ja pyysin saada soittaa vanhemmilleni, jotka varmasti olisivat huolissaan.

Han kuitenkin kavi juttelemassa minua "palvelleelle" naisvirkailijalle ensin ja pyysi kertomaan tarinan uudestaan alusta. Hankaan ei niellyt koko tarinaa, mutta kai armosta antoi vaihtoehdot a) et tule maahan ollenkaan tai b) saat 3kk, jonka jalkeen voit ehka anoa lisa-aikaa. Otin tietysti jalkimmaisen, kiittelin kovasti ja suunnistin eteenpain saadakseni varmuuden, etta koneeni oli lahteny 5 minuuttia aikaisemmin ja yo pitaisi viettaa kentalla.

Sain lopultakin tavata myos ystavallisia ihmisia, Facebookiin paasin karibialaisen pojan koneella ja vanhemman oloiset virkailjat antoivat ensin soittaa Suomeen omalta puhelinkortiltaan ja sitten viela ilmaisen ruoka-lipun, muistutin kuulema virkailija-rouvan lastenlasta ja han saali minua, nuorta tyttoa.

Kentan haahuiluista, nukkumisyrityksista penkeilla ja niiden alla, ensimmaisesta kanadalaisesta ateriastani (hampurilaiset + fries, jotka olivat pahempia kuin mitkaan ranskalaiset ikina, mina joka en nirsoile soin ehka kaksi), upeista taideteoksista, college-tytosta, jolle kerroin Suomesta kaiken oleellisen ja kuuntelemastani tsemppaus-musiikista riittaisi kerrottavaa vaikka kuinka, kuvia ehka tulee myohemmin, mutta hyppaan tarinassa eteenpain todeten vain olleeni kuolemanvasynyt paastyani lopulta paikallista aikaa klo 7am, 29.8., Vancouverin koneeseen.

Kone oli taynna, eika epamukavissa penkeissa oikein saanut nukuttua, mutta juttelinpa pitkat patkat viereeni istuneen brasilialaisen pojan kanssa ja meista tuli hyvat ystavat. Suunniteltiin jo yhteisia reissuja, mm. lahtoa Las Vegasiin tuhlaamaan rahamme uhkapeleihin (ei hataa aiti, odotan ensin etta ansaitsen ne rahat! :-) Joka tapauksessa, matka meni kaikista nopeiten ja akkia olinkin tavarat kainalossa halaamassa host-isaani.

Matka Chilliwackiin meni erittain pikaisesti minun ihmetellessa upeita maisemia suu auki ja kuunnellessa tarinaa kaikesta mahdollisesta rikkaiden taloista maissipeltoihin. Koneella laskeuduttaessa kentalla oli nayttanyt ihan suomalaiselta, metsaa vain joka puolella, mutta autokyydin aikana tajusin, etta nyt ollaan kylla kaukana, silla nain korkeita vuoria ja laajoja alueita ei ihan meidan leveyspiireilla nay.

Paastyamme uuteen kotikaupunkiini, kavimme ensin moikkaamassa perheen tytarta, joka jai ystavilleen viela joksikin aikaa. Ymmarran taysin, kylla minakin olisin valinnut teekutsut! Isan kanssa matkasimme sitten kotiin ja sain laskea tavarat alakertaaNI. Voin sanoa noin, silla muut eivat kayta koko komeutta: valtavaa movie-roomia, olohuoneen tyylista leikkihuonetta, bathroomia ja makuuhuonetta. Omasta huoneestani loysin ihanat tervetulo-toivotukset, julisteen, piirroksia, kirjeen, suklaata, kukkia.. Ihanaa olla odotettu!

Eilinen paiva meni sitten syoden terveellisesti (hedelmia jalkiruoaksi karkkien sijaan, oikkein!), leikkien lasten kanssa legoilla, pelaten erilaisia peleja, lenkkeillen lahimmat leikkipuistot lapi, lukien iltasadut jne. Voitte uskoa, etta iltahalit annettuani kaaduin vain petiin eika unista ole paljoa muistikuvia. Yolla vaan tiedan heranneeni, huomanneeni olevani pyorimis-liikkeessa ja kolahtaessani lattialle, kaikkea sita siis tapahtuu taallakin :-D

Tana aamuna, eli 30.8. nukuttuani n.14h herasin luvatun sateen sijaan nakojaan mukanani tuomaan auringonpaisteeseen, soin kotoisan aamupalan, joka sisalsi muroja+mustikoita+banaania, soittelin pianoa ja istuin alas juttelemaan hieman teille rakkaille.

Tassapa seikkailuni "pahkinankuoressa". Jos et jaksanut lukea kaikkea kerralla, ei tuo haittaa mittaan, kirjoitan tata yhta lailla itselleni muistoksi ja paivakirjaksi kuin teillekin.

Paivan suunnitelmat:
Isa tulee noin tunnin paasta lasten kanssa, sitten olisi varmaankin tarkoitus taas viettaa yhteista aikaa, syoda ja tutustua lisaa toisiimme. Ajattelin myos soittaa parille paikalliselle au pairille ja lahtea moikkaamaan heita, turha sita on jaada sisalle istuskelemaan ja itkeskelemaan kun taalla ollaan. Varsinkin kun nyt ei ole varmuutta, miten kauan saan yhteisia hetkia viettaa, on tarkeinta vain TARTTUA HETKEEN! Tehkaa tekin niin.

Home is where your heart is, tj0!

It's the moment of Goodbyes!

Paljon olisi vielä sanottavaa, mutta pakkaamisten viimeistelyn ja kaiken muun touhun keskeltä laitan vielä lyhyesti kuvat tuliaisista ja kerron tuntemukset.



Suomi-kuvaa kirkastamaan

Gifts:
Ajattelin perhettä lahjoa monipuolisesti ja ilahduttaa erilaisilla tuotteilla. Kirjoiksi valitsin vanhemmille hieman virallisemman tyylisen Suomi-opuksen, joka sisältää huikean kauniita kuvia ja paikkaansa pitävän oloisia tekstejä. Tatun ja Patun This is Finland oli ehdoton vientiartikkeli, mietiskelin, että sitä voisi esimerkiksi lapsille lueskella ilta"saduksi" :-)

Marimekko- brändiä vien myös maailmalle. Paketeista löytyy kokkausta harrastavalle perheelle patakinnas sekä essu ja lapsien lempivärit yhdistävä pyyhe (oranssi+keltainen) onkin jo näkyvillä.

Fazerin erimakuiset suklaat, vähän irtokarkkia, purkkaa ja salmiakkia on myös laukussa odottamassa maistelijoitaan.

Mietin pitkään, mitä haluaisin lapsille antaa vielä erikseen. Päädyin Afrikan Tähteen, sillä vaikka se ei suomalaiselta kuulostakaan, on se kuitenkin sitä. En halunnut viedä mitään krääsää, enkä koriste-esineitä vaan jotain käyttökelpoista, jonka parissa voisimme yhdessä puuhailla lasten kanssa. Aika näyttää, miten hyvin siinä onnistumme!

Tuntemukset:
Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa.
Varsinkin kulunut viikko on ollut henkisesti todella raskas, pahin hetki oli ehkäpä eilen kun ystäville junan ikkunasta vilkuttaessa tajusi, että FOR REAL, olen lähdössä ja että nähdään vasta vuoden päästä. Mutta toisaalta, stressaantuneena ja suruissani päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ymmärtää sekä hyväksyä valintani seuraukset. Tämä on sitä, mitä olen niin pitkään halunnut ja odottanut, tämä on jotain niin arvokasta, etten edes vielä ymmärrä.
Ikävä vain on hinta, joka on maksettava.

Seuraavien sanojen kautta haluan sanoa heipat hetkeksi, seuraavan kerran kuulumiset kerrotaankin rapakon takaa!

"I went coast to coast, and from star to star
That's how you learn, just who you are

Home is where your heart is
Find where you belong, start to take control, show a little soul
Then you feel who you are"

The Sounds - Home is where your heart is