Getting lost

Tuo kirjoittamani otsikko kuvaa seikkailujani täällä erityisesti kuluneina parina viikkona niin hyvin, että olihan se laitettava ylös. Jos kuulisitte miten monta U-käännöstä ollaan tehty viime aikoina niin tikahtuisitte nauruun. Tai miten meidän tunnuslause alkaa olemaan: "Well, that road looks familiar.. So the opposite direction is the right one." Eli kannattaa aina valita se tie, mitä myö ei otettais.

Mutta on tosiaan tässä taas melkein pari viikkoa vierähtänyt edellisestä kirjoittelukerrasta ja uskomatonta mutta totta, eletään jo marraskuuta! Tuntuu, että nyt kun elämä on asettunut uomiinsa niin aika sujahtaa vielä nopeemmin kuin alussa, vaikka sillon kaikki oli uudempaa ja erilaista. Mutta nautin olostani täällä, oon löytänyt tärkeitä ihmisiä ja tekemistä, josta tykkään. Tosin tää on nyt myös vähän semmoinen käännekohta, 2 kuukautta on kuitenkin jo kulunut, että pienenkin vaikeuden kohdatessa ajatukset kääntyy helposti Suomea ja siellä olevaa kotia kohti. Oon huomannut, että siinä tilanteessa kannattaa vaan jutella kavereiden kanssa täällä eikä heti soittaa suomi-ystäville, vaikka apua heistäkin on ollut hurjasti, kiitos siitä!

Joka tapauksessa, tyttö on täällä edelleen hengissä ja onnellisena elossa, joten ei huolta vaikka välillä ei vähään aikaan kuuluisikaan mitään! :-) Nyt jatkan kuitenkin siitä, mihin jäin viime kerralla. Enkä taaskaan taida päivittää tähän päivään saakka, tulisi liikaa tekstiä, palasina siis mennään.

Lauantaina, 16.10., Svenja tosiaan lähti Amerikan puolella käymään kuten viime kerralla jo kertoilin, joten tehtiin Ellan kanssa kahdestaan suunnitelmia viikonlopulle. Hauska oli kun hänen nuorimmainen poikansa, 2v B, oli kuulema yöllä huutanut mun nimeä ja herättänyt porukat! Kyllä sitä suosiota täällä siis nautitaan ;-)
Suunnattiin sitten päivällä Go Bananas nimiseen leikkipaikkaan, jossa on sisälle rakennettu liukumäkiä, kiipeilyverkkoja ja... PALLOMERI! Kuvia en oo tytsyltä vieläkään saanut, niin en voi tännekään laittaa, mutta voitte olla varma, että kun kerrankin ei ollut mitään ikärajoituksia niin siellä pyörin palleroiden seassa.

Paras oli kuitenkin kun E:n vanhin poika tulee kertomaan, että "Ratsastetaan tolla leikkikonehevosella, ei tarttennut laittaa kolikkoa koloon, kun käytin pikkurilliä" :-D Eli näin pojat saivat ilmaisen kyydin, suloisia otoksia tuli heistä napattua.

Iltapäivällä menin sitten oman perheen ja Svenjan lasten kanssa Apple Barnille. Ajettaessa paikalle katsottiin jo, että ompas täällä täyttä. Myöhemmin sitten kuultiin, että kyseessä oli koko vuoden kiireisin päivä. Hyvään aikaan siis tultiin.


A few pumpkins

No, tekemistä kuitenkin riitti. Pompittiin valtavalla "trampoliinikummulla", jossa oli siis yhtä aikaa parisenkymmentä ihmistä ainakin, siliteltiin lampaita&vuohia, kannettiin kaneja ympäriinsä, käytiin traktorin perään kiinnitetyissä vaunuissa kiertoajelulla farmin ympäri, ostettiin ompputuotteita, poseerattiin kurpitsojen kanssa.. Takaisin kotiin saavuttiin vasta pimeällä ja automatkalla lapset olivat ihan järkyttyneitä miun ompun syönti tavoista: "What?! You really eat the whole core of the apple?" Ööh? Olisitte nähneet ilmeet, ihan kuin olisin myrkkyyn koskenut :-)

Kotosalla popsittiin päivälliseksi hot dogeja sekä karamellipäällysteisiä omenoita. Sen jälkeen otinkin auton ja pyyhkäisin Ellalle, joka oli kotosalla poikiaan vahtimassa. Tarkoituksena oli leipoa mokkaruutuja E:n host-äidin seuraavan päivän synttäreitä silmällä pitäen, mutta ensimmäinen ongelma oli leivinjauheen puuttuminen. No, nohevana naisena menin tietysti naapurin ovelle kolkuttamaan ja oven avannut nainen antoikin pussillisen jauhetta hetken mietittyään voiko minuun luottaa, sen verran epäuskoiselta ja pelokkaalta näytti.

Taikina oli ihanan suklaista, mutta koska ei löydetty leivinpaperia ja piti käyttää jotain ihme sprayta, niin pohjahan kärähti ihan kokonaan. Eli ei mittään parasta herkkua tällä kertaa! Katsottiin kuitenkin taas Friendsejä ja naurettiin, että parissa kuukaudessa ollaan päästy yksi kausi eteenpäin, eli aika hidasta hommaa. Naposteltiin samalla edellisillan leffaillasta jääneitä herkkuja, kuten montaa eri karkkilajia, sipsejä jne.

Sunnuntaina Svenjan host-äiti nappasi minut kyytiin 8.35am, sillä olin luvannut mennä auttamaan häntä tekemään varojenkeruuta toimimalla parkkeerauksen ohjaajana. Eli käytännössä täällä oli jonkinlainen train-show ja autojen ajaessa pihaan heiltä ensin kerättiin vapaaehtoinen maksu Tsernobyl-ohjelmaan liittyen (en tiedä kyseisestä kohteesta sen enempää, lasten hyväksi Valkovenäjällä kuitenkin) ja opastettiin ruutuun, jossa on tilaa.

Ensin olin lippaan kanssa keräämässä maksuja, mutta blondivitseihin kyllästyttyäni suuntasin toimimaan liikenteenjakana, ihanan bossy feeling tuli kun autot totteli käskyjä! Välillä kyllä pelkäsin, että tulee ongelmia kun autoja tulee kolmesta suunnasta ja pään vieressä pörrää ötökkä, joka pitäisi sohia pois. Mutta pahemmilta onnettomuuksilta vältyttiin, aurinko paistoi kirkkaasti ja sainkin punaiset posket, joten sunburned in October, saavutus sekin! Lopulta noin puoli neljän aikoihin ihmiset alkoivat valua pois ja myökin lähdettiin kottiin.

Sitten tulikin jo kiire, koska neljältä alkoi kirkon get together-ilta. Tarkoitus oli siis tutustua muihin seurakuntalaisiin ja oppia tuntemaan "henkilökuntaakin" paremmin. On muuten tosi typerää joskus yrittää kääntää sanoja suomeksi, onko staff nyt sitten työntekijät, mikä olisi osuvin termi.
Mutta meillä on kyllä paras kirkko! Naposteltavina syötiin söpöjä halloween-karkkeja ja ruokakin kun oli luvattu niin suupielet käntyi hymyyn huomatessa, että ihmiset alkaa lastaamaan pöydille valtavia pizza-laatikkokasoja. Ei ehkä näin Suomessa..

Palaset vedeltyämme poistuttiin Ellan kanssa hieman etuajassa hänen host-mominsa synttäreitä juhlimaan. Meidän mokkaruudut ei jostain kumman syystä ollut tarjolla, mutta sen sijaan oli Dairy Queenilta ostettu jätskikakku, lemon pieta ja keksejä. Illalla sitten kotiin tultuani juttelin vielä pitkään puhelimessa Svenjan kanssa, joka selvisi siis ehjin nahoin takaisin USA:sta, ei jäänyt tulliin, mikä on aina pelkona. Tosin kyseisellä neitokaisella on working visa, joka helpottaa rajan ylitystä. Hassua, miten oli ollut ikävä, vaikka ei oltu vain pariin päivään nähty. Kai sen kuitenkin ymmärtää, kun täällä näiden kahden naisen kanssa viettää jokaisen vapaahetkensä ja päivisinkin kotona ollessa tulee puhuttua puhelimessa ja iltaisin laitettua Facebookissa viestiä erilaisiin suunnitelmiin liittyen.

Uusi viikko käynnistyi suomalaisissa merkeissä! Saatiin nimittäin Ellan kanssa läheisestä Abbotsfordin kaupungista suomalainen tyttö käymään maanantaina. Oli kuullut meistä E:n tuttujen kautta ja otti sitten yhteyttä. Silti hassua, että näin monta suomalaista asuu näin lähellä toisiaan, ei kuitenkaan mikään tyypillisin maa ole josta tänne tulee ihmisiä. Esimerkiksi muihin pohjoismaalaisiin ei olla täällä törmätty, vaikka joka toisella kanadalaisella tuntuu olevan jotain siteitä Suomeen. "Juu, isoäiti oli norjansuomalainen" tai "Ystävä meni naimisiin suomalaisen kanssa".

Aikamme juteltua ja kokemuksia vaihdettua saatettiin A bussiin ja mentiin moikkaamaan Svenjaa, katsomaan yllättäen Gleetä ja saamaan Amerikan tuliaiset. Oonkin siitä lähtien kantanut ylpeänä kädessä mun "Kabbalah"-nauhaa :-) Noh, oikeasti kyseessähän on siis sydämen ja nuolen muotoinen punainen kuminauha, joka siis säilyttää muotonsa. Ja en oo ihan varma, mitä tuo miun nauha esittää, mutta hyvällä mielikuvituksella varustettuna keksin jotain sydämestä. (EDIT. Keksin lopulta, kiitos host-isäni, että nauha esittää tekstiä ROCK!)

Tiistai käynnistyi viisumi-lappuja täytellessä ja kaiken maailman papereita etsiskellessä sitä varten. Kyllä on tarkkaa, alkaa epäilyttää että tarkoitus on saada ihmiset luovuttamaan jo tuossa vaiheessa. Mutta periksihän ei anneta! Päivän piristys oli taas host-tyttöni, joka piirsi miulle söpöjä kuvia. Ihme miten tällaiset pienet jutut tuntuvat niin hyviltä.

Illalla oli hieman ongelmia saada kyytiä SG:hen, eli kirkkomme Small Groupiin, mutta lopulta Ella tuli nappaamaan minut sekä Svenjan mukaan ja matka kohti eksymistä saattoi alkaa. Kenelläkään ei ollut ollut kunnolla aikaa kirjoittaa mitään ohjeita ylös ja edellisviikon perusteella ei ollut lupa odottaa ihmeitä pimeällä ajosta. Kierreltiin yli puoli tuntia kokoontumispaikan lähellä löytämättä oikeaa osoitetta ja lopulta nöyrryttiin koputtelemaan oville.

Sitten kun viimein päästiin itse paikalle ja saatiin auto parkkeerattua, meni varashälytin päälle ja myö oltiin varmoja, että koko katu herää siihen ääneen. Meidän ryhmän ohjaaja ja toinen mies tulivatkin paikalle, mutta saivat pettyä löydettyään vain meidät, kolme tyttöstä, kieriskelemässä naurusta, sen verran vastoinkäymisiä oltiin saatu kohdata. Mutta ilta oli kaiken sen arvoista ja enemmänkin. Rukouksella on ihmeellinen voima, all that I can say :-)

Normaalin keskiviikko-päivän iltana saatiin taas esitellä getting lost-kykyjä, tai ainakin melkein, matkalla Ellan isoäidin make up-partyihin. Kyseessä oli siis erään tuotemerkin esittelyilta ja päästiin kokeilemaan monenlaisia juttuja kasvonaamioista lähtien, joiden jälkeen erityisesti E:n naaman väri muistutti enemmän rapua kuin normaalia vaaleaa. Mutta konsultti-nainen lupasi ihon olevan entistä ehompi ja säkenöivämpi seuraavana päivänä, niinhän ne aina sanoo..
Palattuani kotiin, juttelin vielä pitkään host-äitini kanssa, mikä on aina hyvä juttu. Ollaan molemmat aika kiireisiä useina iltoina, joten täytyy välillä ihan ottaa aikaa kunnolla jutteluun. Meille molemmille selvisi keskustelun aikana muun muassa miksi miulla oli niin paljon vaikeuksia tulla maahan sillon aikanaan. No, enhän ollut tuonut mukanani paluulippua, koska en sitä vielä silloin omistanut, eihän minulla ollut tietoa mikä päivä ja minne suuntaan olen Kanadasta aikanaan lähdössä. Nyt ovat nekin päivämäärät (toivon mukaan) selvillä.

Torstai oli pyhitetty kokonaan viisumi-asioille. Eli käytännössä pankeissa ravaamista tiliotteen perässä, mikä oli turha toivo, sillä ulkomaalaisen tilini myötä he eivät pääse siihen täällä mitenkään käsiksi. Kirjoitettiin myös isäni kanssa kirjettä matkailusuunnitelmistani ensi keväälle, maksettiin viisumimaksu, kopioitiin papereita.. Kuten aiemmin sanoin, pitää olla paljon tahtoa jäädä, että jaksaa käydä läpi kyseisen rumban.

Meidän Vancouverin valloitus-reissu numero 2 alkoi perjantaina kun oltiin kaikki saatu päivä vapaaksi. Aamulla tosin piti katsoa lasten perään, mutta 10.05 bussi starttasi kerrankin ajoissa. Oli muuten hassua, oltiin viimeiset ihmiset, jotka mahtuivat kyseiseen kulkupeliin, muut lippunsa jo aiemmin ostaneet jäivät nuolemaan näppejään ja odottamaan seuraavaa linja-autoa. Aika hassua, eivätkö ne yhtään katso kuinka moni on ostanut lipun ja säännöstele, kuten VR junissaan?
Itse nukuin suurimman osan tietöiden täyttämästä matkasta ja kun päästiin Vaniin otettiin taas Skytrain keskustaan. Jännä miten sitä on oppinut jo liikkumaan kyseisessä kaupungissa eikä se enää tunnu niin suurelta kuin aluksi.


German and Finnish flags side by side, we're friends!

Oltiin saatu majapaikka Svenjan tuttavien luota ajomatkan päästä keskustasta ja sitä etsiessä alkoikin jälleen yksi luku eksymistarinoistamme. Ensin ylitettiin Sea bussilla pieni pätkä merta ja sitten otimme bussin, jonka kuski oli selvästi harrastelija-koomikko, tai muuten vain hyväntuulinen veikko, hauskutti meitä jutuillaan oikein kunnolla. Linja-autosta noustua oltiin ihan väärässä paikassa, mutta taas kysyttyämme neuvoa tällä kertaa autossa istuneelta mieheltä löysimme "Mordorin portaat". Kutsuimme niitä tuolla nimellä, sillä askelmat (onneksi alaspäin!) tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan. Saavuttiin kuitenkin lopulta hienoon taloon ja aseteltiin tavaramme, eli käytännössä vallattiin koko alakerta.


Girls on the Steps of Mordor!

Sitten lepäiltiinkin muutama tunti, ennen lähtöä takaisin downtowniin ja Science Worldiin. Siellä oli upea Body and Brain Exhibition, eli käytännössä esillä oli kuolleiden ihmisten tieteen hyväksi lahjoittamia ruumiita tai elimiä tai esimerkiksi sikiöitä. Täytyy myöntää, että ne olivat kyllä vähän liikaa, tuli aika paha olo katsella, varsinkin äitiä, jonka sisällä oli vauva kasvamassa. Muutama kaveri oli käynyt samaisessa näyttelyssä ennen meitä ja olivat viettäneet kolmekin tuntia, mutta myö oltiin hämmästykseksemme valmiita jo tunnissa! Harmitti vähän kun sisällä ei saanut kuvia ottaa, olisi tullut aika hienoja otoksia.

Science World

Sitten käytiin Mäkkärin kautta nappaamassa iltapalaa, kunnes palattiin kiltisti ajoissa kotiin ja juttelemaan talon isännän kanssa. Heti ensitapaamisesta lähtien vakuututtiin siitä miten mukava henkilö kyseessä! Jatkettiin iltaa puhumalla tyttöjen kanssa yömyöhään, kunnes lopulta maltettiin mennä yöpuulle kuvien ottamisen jälkeen.. Aamulla ihmettelin kun Svenja oli vaihtanut huonetta ja järkytyksekseni sain kuulla minun olevan syynä, kuulema kuorsaan! Enpä ollut sitäkään ennen tiennyt, mutta syytin tukossa ollutta nenää.

Perheen isä oli tehnyt ihanan aamupalan ja laittanut jopa tyttömäiset servetit vain meitä varten, how cute is that! Hän myös antoi meille kyydin takaisin keskustaan, jossa käveltiin pääkadulle tapaamaan muita au paireja. Koko viikonlopun ideahan oli alunperin hyvästellä pari ranskalaista poika-au pairia ja heidät sekä iso ryhmä muita nannyja+mannyja kohdattiin. Muut lähtivät English Baylle, eli samaiselle rannalle missä myö oltiin viime kerralla, mutta me ajateltiin hyödyntää aika shoppailuun ja esimerkiksi talvitakin metsästykseen!


Beautiful trees!

Otettiin sitten tysyjen kanssa Skytrain Metrotowniin, joka on suuren suuri kauppkeskus noin puolen tunnin matkan päästä keskustasta. Kierreltiin kaupasta toiseen ja mukaan tarttui kaikenlaista. Erityismaininta täytyy kyllä antaa tälläkin kerralla food courtille, eli ruokaosastoille täällä päin. Yleensä se on iso halli, jonka reunoja kiertävät eri ketjujen kojut, helposti parisenkymmentä erilaista, kaikkea hampurilaisista sushiin. Siinä on vain aina valinnan vaikeus, taisin itse mennä sieltä missä aita on matalin ja ottaa purilaisen.

Huvittavin tapaus oli kyllä eräs myyjäpoika, joka alkoi vain kysellä kaikkea ja iltasuunnitelmia, "ja tällä ei ole mitään tekemistä kauppaamieni tuotteiden kanssa", käytännössä siis pyysi meitä kolmea ulos tuosta noin vain. Kieltäydyttiin kohteliaasti, mutta aina ohi mennessä saatiin kunnon vilkuttelut perään, mikäs siinä :-)


Metrotown and somebody carving pumpkins!

Sunnuntai valkeni harvinaisen sateisena, aamulla nukuttiin kuitenkin ihanan pitkään ja syötiin hyvin ennen liikkeellelähtöä. Minä suuntasin keskustaan moikkaamaan brasilialaista kaveriani, joka ei sitten ikinä ilmaantunut paikalle samalla kun tytöt menivät vielä uuteen kauppakeskukseen takin toivossa. Kun lopulta lähdettiin takaisin Chilliwackiin Greyhoundin bussilla, oli kello jo niin paljon, että kotiin tullessa olikin aika käydä levolle jo seuraavan päivän töiden takia.
Yritän taas kiriä päiviä kiinni täällä blogissa kunhan aikaa joku minulle taikoisi jostain, tänäänkin eletään jo 3.11, eli Ellan synttäripäivää. Käytiin jo kakku viemässä ja laulut laulamassa, illalla tiedossa lisää ohjelmaa. Niistä enemmän kunhan joskus sinne asti päästään. Loppuun laitan vielä kuvan jostain, jota oli pakko kokeilla Vaniin saavuttuamme. (Ja kyllä, se koppi oli aika ahdas kolmelle!)


<3

I'm thankful for..

No niin, nyt saitte lisää luettavaa vähän nopeammalla aikataululla kuin yleensä, mutta menin lupaamaan ja ihan mukava saada seikkailut ajantasalle. Uusia tapahtumia kun pukkaa koko ajan, oon kyllä miettinyt, että voi Suomessa tuntua hiljaiselta takaisin palatessa, kun ei ole koko ajan juoksemassa joka paikkaan, mutta eiköhän sitä tekemistä taas riitä opiskelujen alettua.

Joka tapauksessa, viimeksi jäätiin Thanksgiving-holiday:hin eli suomalaisittain Kiitospäivään, kolmepäiväiseen viikonloppuun. Amerikassahan kyseistä sadonkorjuujuhlaa juhlitaan vasta kuukauden päästä, mutta me otettiin jo varaslähtö herkuttelussa. Tuntui kyllä ihan joululta, sen verran ruokaa oli pöydässä ja monen päivän edestä.

Lauantaina, 9.10 mentiin ensin Svenjan kanssa aamusta salille polttamaan kaloreita tulevaa syöpöttelyä silmällä pitäen. Tykkään meidän kuntosalista, siellä käy paljon porukkaa, mutta paikan uutuudenkin takia laitteita on riittävästi, ne ovat hyviä ja siellä on altaita sekä sauna (!), jota ei kuitenkaan vielä ole kokeiltu.

Illasta laittauduin perheeni kanssa tuttavien päivällistä varten, ensimmäiselle kalkkuna-aterialleni siis. Hauskaa oli, pöytä notkui ruokaa kalkkunasta, perunamuusista, karpalo-kastikkeista ja kasviksista lähtien, vain muutamia mainitakseni. Ja jälkiruoaksi oli tietysti jotain kurpitsaista, pieniä pumpkin pie-leivoksia. En muuten laskenut miten monta kertaa tuon holidayn aikana söin jotain kurpitsasta tehtyä, voisi senkin mainita. (Lattea, piirakkaa x 10000000 jne.)



Ready for the first turkey-dinner!

Sunnuntaina mentiin ensin tyttöjen kanssa kirkkoon ja kokeiltiin kello 11 jumalanpalvelusta normaalin 9 sijaan. Positiivisia puolia löytyi heti myöhään nukkumisen lisäksi; tuttuja kasvoja oli ainakin tuplasti enemmän, sillä kaikki nuoret jostain kumman syystä ilmaantuivat tähän myöhempään palvelukseen!

Kotiin päästyämme vaihdettiin vaan kiireesti vaatteet ja mentiin kokoonpanolla minä, Svenja ja Ella sekä miun host-mom sekä lapset ja S:n host-dad ja lapset Cultus Lakelle hiking, eli vaeltamaan. Reitin nimi oli Seven Sisters' Trail, joka tulee komeista seitsemästä puusta polun varrelta. Sää oli upea, syksy-kuvia tuli lopulta nappailtua ja hiki pukkasi pintaan. Lapset säikyttelivät joka toisen puunrungon tai kiven takaa, mutta hauskaa oli!


In the forest


Fall is finally here!

Takaisin tultua olikin aika taas vaihtaa vaatteita viikonlopun pääaterialle, jota varten meidän taloon kokoontui kymmenen ihmistä, eli meidän perhe sekä Svenjan. Host-isäni oli kokannut koko päivän ja tuoksut olivat huumaavat. Lasten hypellessä trampoliinilla ulkona myö yhdistettiin pitkä pöytä, taiteltiin liinat ja kerättiin kukkaset koristeiksi. Kaikki olivat parhaimmissaan, mikä vain lisäsi juhlan tuntua. Kun lopulta päästiin itse asiaan, eli ruokailuun, puhe vaimeni ja lapsetkin olivat poikkeuksellisen hiljaa.

Pääruoan jälkeen odotellessa jälkiruokaa pääsin minä lausumaan suomeksi ruokarukouksen kaikkien puolesta ja tuntuipa oudolta taas viäntää kotoisaa kieltä. Vaikka sitä Ellan kanssa yleensä kahdestaan ollessa puhutaankin, niin harvassa ovat ne tilanteet kun kotona suomea kellekään toistelen.


Thanksgiving table without food yet

Sen jälkeen perinteen mukaisesti jokainen sanoi jonkun asian, josta on kiitollinen. Lasten vastaukset olivat hauskoja, kuten serkkupojan ollessaan kiitollinen sähköstä. No, nykypäivänä aika pulassahan ilman sitä oltaisiin. Itse totesin olevani thankful for kanadalaisesta perheestäni, ajasta jonka olen saanut täällä viettää, sekä ajasta jonka TOIVOTTAVASTI saan täällä vielä olla.

Mutta ehdottomasti kaikista suloisin oli host-tyttäreni A. Maailman leveimmällä hymyllä varustettuna hän totesi: "I'm thankful for Mimi". Ja se kyllä tuntui hyvältä. Siihen host-isä: "Oh man, you took mine!" :-)

Kiitollisuus-kierroksen jälkeen keskityttiin sitten kahteen erilaiseen kurpitsapiiraseen, oi nam! Kyllä kotitekoinen cheese-pumpkin pie vei nyt voiton teollisesta vastineestaan. Aterian jälkeen oltiin varsinkin Svenjan kanssa niin täynnä että kontattiin vaan portaita ylös ja maattiin kuoleman kielissä sohvilla, host-äitini sai aika mahtavia kuvia.. Ja mietittiin vanhempieni kanssa samalla ratkaisua viisumi-ongelmaani. Isä keksikin helpon tavan: "Just marry some guy here", eikun metsästämään!

Illalla lasten painuessa alakertaan katsomaan Helinä-keijun uusinta elokuvaa me aikuiset (ai että rakastan sanoa noin!) siirryttiin näyttämään synkkää puoltamme eli pelaamaan uhkapelejä. No ei aivan, joku kortti- ja lautapelin yhdistelmä oli kuitenkin kyseessä, en muista nimeä, mutta tärkeintähän oli se, että pärjäsin siinä! Todellakin, tyhjensin pöydän pelimerkeistä ja sain muut huokailemaan sekä suosittelemaan gamblingia Las Vegasissa, luonnonlahjakkuus kun selvästikin olen.


Gambling queen!

Seuraavana aamuna, eli maanantaina, virallisena Thanksgiving-päivänä, oli ihana herätä skonssien tuoksuun ja tietoisuuteen, ettei ole kiire minnekään. Tuossa vaiheessa ei ollut paljoa tietoa vielä päivän kulusta. Muutamat puhelut soitettuani suuntasin Svenjan haettuani Planet Earth-nimistä aamiaispaikkaa kohti tarkoituksena nauttia siellä purtavaa Ellan kanssa. Paikka oli kuitenkin suljettu, joten siirryttiin Starbucksin puolelle. Tavattiin myös loput porukasta, eli sveitsiläinen tyttö, 2 x itävaltalainen tyttö, itävaltalainen poika ja saksalainen tyttö. Ideana oli ajaa hyvän matkaa Chilliwackistä, harrastaa hikingia (pahoittelen etten käännä sanaa, mutta vaeltaminen ei mielestäni nyt kuvaa sitä täydellisesti) noin kilometrin verran ja päätyä sitten järvelle nimeltä Lindeman Lake.

Asetuttiin autoihin ja lähdettiin jälleen kirkkaan kauniissa säässä ajelemaan. Matka sujui rattoisasti kuvia nappaillen ja vitsaillen muun muassa muuten puiden peittämistä vuorista, mutta ihmetellen niiden kaljuja kohtia. Keksittiin että kyseessähän oli ilmiselvästi Shave the forest - Save the forest- ohjelma.
Kun aikanaan saavuttiin perille ja lähdettiin kävelemään rinnettä, jyrkkää sellaista, ylöspäin huomattiin, että turistioppaamme, eli itävaltalainen O, seurueemme ainoa miespuolinen jäsen, oli osunut hieman pieleen kilometrimäärässä. Piti ottaa muutama tauko monen kilometrin matkalla eikä reissua helpottanut minun ja Ellan erittäin oikeaan osunut asuvavalinta, mekko päällä joka säällä, eikös?

Perille päästessä maisemat olivat kuitenkin jokaisen hikipisaran veroiset. Kirkkaan turkoosina kimalteleva järvi ja ympäröivät vuoret saivat jokaisen kaivamaan kameran esiin ja poseeraamaan erittäin turistimaisesti. Paikallisia vaeltajia hieman nauratti jostain syystä. Kiivettiin joka kivelle ja kannolle ottamaan kuvia itsestämme, maaoravasta sekä muun muassa upean syksyisissä väreissä loistavista puista. Itse piti taas päästä kiipeämään korkeimmalle kivelle, ihmettelen kyllä miten en tipahtanut järveen, sen verran jyrkkää ja liukasta oli eivätkä varusteet tosiaan ihan parhaimmat.


Lindeman Lake


We took match Finland vs. Germany, never guess who won?

Takaisintulo olikin sitten paljon helpompaa kun sai alamäkeen lasketella, tosin kuvien otto yllättäen taas hidasti menoa, mutta sallittakoon. Chilliwackiin palatessa mentiin koko porukalla Dairy Queeniin, alkavat varmaan ihmetellä siellä kun joka päivä ravataan vaihtelevalla kokoonpanolla. Ai niin ja taas tuli lisäys pumpkin-listaan, nimittäin Pumkin Pie Blizzarre, jätskiä siis! En muuten koskaan ennen ole nähnyt kenenkään dippaavaan hampurilaistaan tarjottimella olevaan ketsuppiin, nyt sekin on koettu, thanks to O!

Saatiin Svenjan kanssa kyyti kotikadulle, mutta päästiin myös kävelemään pieni pätkä, mikä oli riittävästi. Törmättiin nimittäin ensimmäistä kertaa tyttösen naapureihin, jotka olivat pesemässä autoa pihalla ja jäätiin juttelemaan. Hekin käyvät samassa kirkossa kuin myö ja tunnistivat meidät sieltä, vaikka itse täytyy myöntää ettei minkäänlaista muistijälkeä kyllä ole. Ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta kun kasvot ja erityisesti nimet ovat täällä hukassa. Ihan kamalalta tuntuu välillä kun joku tervehtiin, "How are you, Mimi?" Ja sitten ite on vain, että "Good, and you...?" kun nimestä ei ole mitään hajua.
Kuitenkin, vanhemmat vaikuttivat oikein mukavilta, lupasivat autella tarvittaessa antamalla esimerkiksi kyytiä jne ja heidän poikansa oli tämä tapaus, josta Svenja myöhemmin kirjoitti: "What would you do if your Canadian neighbour looked like Taylor Lautner (Jacob from Twilight)? ;-)" Kuuluisia naapureita meillä siis.

Uusi viikko, tai oikeastaan tiistai alkoi leppoisissa merkeissä, tosin loma oli tuntunut paljon pidemmältä kuin vain kolmelta päivältä, mikä entisestään vaikeutti töihin paluuta. Kuntosalin sijaan käytiin Svenjan kanssa kävelemässä hieman tottuttua hyytävämmässä säässä joen rantaa pitkin ja taidettiin ohittaa joku armeijan tukikohta, sen verran korkeita aitoja näkyi ja kovia laukauksia kuului. S:n mentyä takaisin hommiin minä suuntasin vielä ankkalammelle ottamaan muutaman syyskuvan, itselaukaisin hyvänä apurina. Onneksi oli hiljaista, en tykkää liiasta yleistöstä, varsinkin näin hyppykuvien rakastajana..


If you know me, you know what I was doing... :-)

Tiistai-iltana oli ensimmäisen virallisen Small Groupin vuoro, ajeltiin Downtowniin etsimään oikeaa paikkaa ja lopulta saavuttiin paikalle. Pari tuntia hurahti yllättävän nopeasti lueskellen ja jutellen, moneen kohtaan sai kyllä tungettua tuntemuksia ja kokemuksia au pair-näkökulmasta, esimerkiksi kysyttäessä käännekohtia elämässä tai joitain rohkeita askelia, joita on ottanut. Harmitti vain, että rennomman osuuden alkaessa eli poikien kaivaessa pingis-pöydän esille piti meidän tyttösten jo lähteä kotiin nukkumaan, ei sitä uskoisi miten väsynyt sitä on työpäivän jälkeen. Vaikka nukkuisit 10h yöunet, olet luultavasti silti väsynyt, ihan hassua!

Keskiviikko oli kiire päivä, tuntui että koko ajan oli menossa. Host-pojallani oli iltapäivällä taas maastojuoksunsa, kauniista säästäkin saatiin nauttia jälleen. Illalla E:n ja S:n kanssa suunnaattiin minnepä muualle kuin DQ:hun (lyhennys Dairy Queenista) sekä videovuokraamoon perjantai-illan au pair movie nightia silmällä pitäen ja vietettiinkin siellä hyvä tovi pohtien mikä olisi sopiva. Poika-nannyt olivat jo aiemmin alistuneet ajatukseen romanttisesta komediasta, joten napattiin 27 Dresses mukaan. Vuokraamolta pyöräiltiin (huom. ollaan aktiivisia, ei ajeta joka paikkaan vain autolla!) Svenjalle katsomaan Gleetä vaihteeksi ja miettimään tulevia lomasuunnitelmia, muun muassa joulua.

Sitten olikin jo "vapaapäiväni" vuoro! Eli torstaina suunnattiin koko perheeni voimin Vancouveriin. Pikkupojallani oli taas lääkäri ja lähdettiin kaikki mukaan. Lähdettiin hyvissä ajoin aamulla, ennen seitsemää, mutta liikenne oli siitä huolimatta järkyttävä, onneksi sain kuitenkin nukuttua autossa. Tyttöseni kyllä hieman ihmetteli, miten voin olla väsynyt, mutta host-äitini sanoin: "Adults are always tired."

Ensimmäiseksi mentiin tietysti sairaalalle, jossa viivyttiin parisen tuntia. Kun virallinen osuus oli ohi, mentiin äidin kanssa hospitalissa olevalle kirpputorille ja käytettiin hyväksi tarjousta "Täytä pussisi täyteen ja maksa $10". Itse maksoin vitosen ja sain muovikassillisen vaatteita. Sovituskoppi ei ollut käytössä, mutta kotona tutkiessani löytöjä voin silti todeta, että rikastuin taas muutamalla rievulla. (Tai köyhdyin, miten sen nyt ajattelee..)

Lounaalle suunnattiin viimeksi vierailemani Granville Marketin lähellä olevaan Fish&Chips paikkaan, joka olikin äärimmäisen hyvä! Parempaa kalaa ja ranskalaisia sain sieltä kuin Skotlannista, sorry Danny! :-) Julkisuudeltakaan ei näköjään voi välttyä kun Vancouveriin tulee, istuessamme popsimassa annoksiamme eräs mies nimittäin tuli luoksemme ja kysyi saako ottaa meistä kuvia kansalliseen ruokalehteen kun näytetään niin söpöiltä. Mikäs siinä, lupasi että Cooking Light:in joulukuun numerossa koristetaan jotain sivua.


Enjoyning the silent harbour

Ruokapaikasta palasimme takaisin keskustaan palauttamaan lasten kenkiä ja juoksentelemaan sateessa tuhansien muiden ihmisten kanssa. Onneksi meidän ei tarvinnut kauaa sietää väenpaljoutta vaan pääsimme pujahtamaan autolle sekä kääntämään nokkamme kohti Vancouver Aquariumia! Akvaario oli kyllä sanalla sanoen mahtava, varmasti ainakin Kanadan suurimpia. Nähtiin maitovalas-esitys, 4D-elokuva, huikaisevan suuria kaloja ja pieniä sammakoita, söpö lahjatavarakauppa.. Kaikkea siis laidasta laitaan.


Pretty talented beluga


Jelly fish world


In the jungle..

Akvaariolta ajettiin host-isäni vanhempien luokse ja juteltuamme aikamme sekä tutustuttua, olihan tämä ensimmäinen kerta kun heitä tapasin, tilatiin noutopalvelusta sushia päivälliseksi. Erittäin tottuneena syöjänä, yhden kerran kokemuksella siis, pistelin menemään ja hyvin maistui! Isoisä muuten näytti minulle aikanaan Suomesta tilaamaansa kirjaa, vanhaa opusta toisen maailmansodan aikaisista suomalaista lentokoneista, olivat kuulema aika taitavasti rakennettuja sekä menestyneitä. Takaisin kotiin palattiin sitten pimeän laskeuduttua jo aikoja sitten, taisinpa taas torkahdella, mutta en ollut ainut.

Perjantai sujui mukavasti salin sekä siivousten merkeissä musiikkia popitellen. Haettuani pojan koulusta (tytöllähän oli vielä voimistelu-harjoitukset menossa) aloitettiin talon koristelu Halloween-kuntoon. Aika myöhässä kyllä ollaan, kaksi viikko enää H-hetkeen ja monet muut ovat kyllä jo aika edellä, mielettömiä koristeluita on nähty kuten edellisessä postauksessa jo paljastin.

Vaihdettuani iltapäivällä vapaalle polkaistiin vakiokolmikolla McDonald'siin päivälliselle (kyllä äiti, terveelliset ruokatavat kunniaan!) ja siitä karkkiostoksille leffailtaa varten. Kotiin tultuamme ei tarvinnut montaa hetkeä odottaa kun muut jo saapuivat hirmuisten kantamusten kera. Maanantain hiking-ryhmään lisättiin vielä ranskalainen poika ja sitten oltiin koossa. Pojatkin tuntuivat nauttivan elokuvavalinnoistamme tai ainakin pärjäsivät ruoan voimalla. Yhdentoista jälkeen oltiin jo aika sekavassa tilassa kaiken sokerin jäljiltä ja muiden lähdettyä jätin suosiolla sipsien, keksien, karkkien ja kymmenen erilaisen limsapullon korjaamisen seuraavaksi päiväksi.

Ajattelin, että olisin kirjoittanut jo tästäkin viikonlopusta, joka nyt ohitettiin, mutta kamerani oli Svenjalla lainassa Seattlessä (valokuvamasiinani matkasi siis Amerikkaan ennen minua!), joten laittelen juttua tänne kunhan saan kuvat äitini järjestelmäkamerasta ulos. Nyt unille ja odottelemaan uutta työviikkoa, joka sekin tosin on lyhennetty, sillä jo perjantaiaamupäivällä kutsuu taas VAN-viikonloppu! Lopuksi saatte vielä nauttia hyvästä palvelusta, jota lounaspaikkamme olympiakaupungissa tarjosi.


I appreciate they admit they're not perfect! Maybe we should do that sometimes, too..

I < 3 Van

Niin ja mikä syksy? Oikeastaan viime viikonlopun Vancouverin reissusta lähtien täällä ollaan eletty helleaaltoa ja auringon pitäisi paistaa vielä ensi viikkoon asti pilvettömältä taivaalta ja lämpömittarin lukeman lähennellä +30C, kyllä kelpaa! Uima-altaallekin on löytynyt käyttöä.. :-) Mutta tässä postauksessa halusin keskittyä tuohon ensimmäiseen kunnon reissuuni, eli 25.-26.9. tehtyyn olympiakaupunki-vierailuun ja lopussa hieman myös kuluneeseen viikkoon.

Lauantai:
Oltiin ostetty tyttöjen (Svenja eli Saksa-naapurini, Ella ja tytöt Itävallasta sekä Sveitsistä) kanssa liput jo aiemmin, eikä hintakaan ollut paha opiskelija-alennuksen kera (reilut $18 ja matkaa kuitenkin ajallisesti ainakin pari tuntia). Oltiin sitten Chilliwackin bussiasemalla hyvissä ajoin aamulla, 6:05am. Greyhound-yhtiön kulkupeliä saatiinkin odotella viileän aamun valjetessa tunnin verran ennen kuin auto kaartoi pihaan. Ärsyyntyminen oli lähellä, mutta kiukustumista hillitsi tieto, että kyseinen bussi oli ollut matkassa jo pari päivää (välimatkat täällä ovat tosiaan pitkiä) ja tietyöt olivat hidastaneet tulemista. Nämä informaatiot minulle kertoi viereisen penkin vanhempi rouva, jonka kanssa juttelin pitkät pätkät suomalaisesta liikenteestä ("Ei, tosiaan ajetaan ihan oikealla puolella tietä") ja muutenkin kulttuuristamme. Alkaa pikkuhiljaa tottua siihen, että ihmisiä oikeasti kiinnostaa. Tai sitten osaavat edelleen näytellä vakuuttavasti.

Kuvia napsiessa meni pari tuntia, kunnes saavuttiin Vancouverin esikaupunkialueelle ja lopulta päätepysäkille. Kahvit mukaan napattuamme suunnattiin Skytrainille, eli junalle joka menee kaupungin yläpuolella ja päästiin Downtowniin. Ensin karttaa tutkailtuamme hostellimme metsästystä varten aloimme niska kenossa kulkea majapaikkaa kohti. Päivästä oli tulossa upea, pilvenpiirtäjät kimmelsivät ja kaikki olivat hyvällä tuulella, myös me väsyneet matkailijat, joten kaupunki näytti heti parhaat puolensa.


Love those skyscrapers!

Hostellille päästyämme jätettiin tavarat lukkojen taakse, sillä huoneita ei vielä saatu, check-in alkoi vasta puolenpäivän aikaan ja me aikaisina lintuina oltiin paikalla jo kymmenen maissa. Oltiin sovittu näkevämme loppuporukka, eli n.10 muuta tyyppiä skandinaavisesti H&M:n edessä Granville Streetillä, eli pääkadulla. Heidät yhdytettyämme nappasimmekin bussin Granville Islandille, jonne pääsemiseen ei olisi tarvinnut jalkapatikassakaan kuin ylittää silta. Monikielinen puheemme ja varmasti myös vahvat aksenttimme kiinnittivät bussissa taas yhden miehen huomion, joka linja-autosta noustuamme toimi pienen hetken oppaanamme näyttäen meille tien kohteeseemme, eli markkinapaikalle.

Lukuisat liikkeet sekä kojut sijaitsivat meren äärellä, satama-alueella, ja ensin tietysti nappasimme pakolliset turistikuvat niin ulkosalta kuin touque - eli pipo-kaupastakin. Päämarkettiin päästyämme tunsimme olevamme lounaan tarpeessa ja niin alkoi syötävän metsästäminen tai pikemmin valinnan pohtiminen, runsaus oli melkoinen! Muut ottivat monenlaista herkkua sushista loheen, mutta minä menin turvallisella linjalla tyytyen purilaseen, joka oli kyllä kieltämättä herkullinen.


Organic food, fruits... Everything!

Siirryttiin sitten ulos kirkkauteen syömään ja minä, Svenja sekä Ella hieman erottiin muusta joukosta istuutumalla kauemmas penkkien puutteessa. Eipä sitten tiedetty, mihin oltiin taas jouduttu asettuessamme eräänlaisille portaille. Mikkiä suupielessään kantava, koomikoksi itsensä esitellyt mies oli aloittelemassa show:taan ja innostui kovasti nähdessään aurinkolasipäisiä jäätelönsyöjiä. Saimme kuulla muun muassa suomalaisen aksentin olevan ihanan voimakas, mutta mitkään kohteliaisuudet eivät meitä kauhean kauaa aloilla pitäneet vaan siirryimme kavereiden luo vain huomataksemme liikkuvamme jälleen, yllättäen kuvia varten! Meri ja vuoret taustalla eivät tosin olleet hassumpi yhdistelmä.

Päästäksemme takaisin keskustaan ajateltiin ottaa bussin sijasta Aquabus eli liikkua meriteitse. Kyytiin noustuamme ja $3,25 (muistan tämän hyvin!) maksettuamme luulimme pääsevämme nauttimaan meren tuoksusta ja aalloista tuulen heilutellessa hiuksia, mutta mitä vielä. Rahat kerättyään seilori kolautti meidät laituriin, ajo kesti siis valehtelematta 2 minuuttia. Juuri sen verran että kerettiin virta ylittää, kuten kuvasta näkyy matkaa oli ehkäpä 50m.


Granville Island and the Harbour, Aquabus on the right!

Olimme jakaantuneet jo aiemmin ja meidän porukka (minä, Ella, Svenja, Sveitsi-tyttö, Itävalta-tyttö, sekä -poika) päätettiin kävellä rantaa myöten Stanley Parkiin ja vuokrata pyörät, sillä kyseinen metsikkö on huikean iso. Jos en nyt väärin muista niin teitä kyseisessä puistossa on yli 80 kilometrin verran, ihan niin paljon ei kuitenkaan urheiltu. Alettiin kulkea English Bayta, eli lahtea ihaillen. Olimme onnekkaita sään suhteen, syyskuun lopussa kun säät voisivat olla paljon huonommatkin, mutta ei - myö päästiin hyppelemään hiekkarannalle hellelukemissa, kengät heitettiin jalasta heti kun mahdollista. Välillä käytiin ostamassa juomista ja jätskiä, sitten jatkettiin jalkapatikkaa. Ei tosiaan löydetty pyörävuokrausta, (kuin vasta liian myöhään takaisin tullessa) mutta ehkä hyvä niin, sillä siinä kuumuudessa ei olisi ollut mukava hikoilla kypärissä tai muutenkaan liiallisessa aktiviteetissa.

Hirmuisesti ihmisiä oli liikenteessä, ainakin tuolla päin ihmiset siis tuntuivat pitävän kunnostaan huolta! Pienille yksityiskohdille tuli hymähdeltyä, esimerkiksi penkkeihin oli kiinnitetty muistokirjoitus-laattoja ja eräs oli osoitettu Mimille, "to a miracle from above", tuli sitten otettua kuva kyseisen plakaatin kera. Alla olevassa kuvassa näkyvää puutakin ihmeteltiin, miksi ihmeessä joku kasvattaa täysikasvuista lehtipuuta katollaan? Ja mielenkiintoisempi kysymys, mitä tapahtuu kun joskus siitä halutaan päästä eroon, ei kai sitä liikenteen sekaan kaadeta? No, eiköhän se ole tulevien sukupolvien ongelma sitten, vastuullista puuhaa..


English Bay and the Tree

Itävalta-jätkä toimi turistioppaanamme ja naureskelimme tätä vauhtia törmäävämme kojootteihin ja karhuihin, pesukarhuihin sekä muihin mukaviin yllätyksiin ja mietittiin miten toimia. Juoksemalla ei pakoon pääsisi, joten peli olisi luultavasti menetetty.. Montaa vastaantulijaa ei keskellä mettää näkynyt, monet naurut saatiin pelastuspartio-visioista ja liftausyrityksistä, poseerauksista jne. Enpä ole vähään aikaan kyllä nauranut yhtä paljon, huh!

Selvittiin lopulta sivistyksen pariin ja väsymystilan kasvaessa yritettiin änkeä busseihin, mutta kaikkien ollessa liian täynnä luovutimme ja luotimme jalkapeliin. Löysimme myös "Tervetuloa Vancouver"-kyltiin päätien varrelta ja allekirjoittanutta ei tarvinnut montaa kertaa yllyttää kuvien ottoa varten, autoilijoilla ainakin oli hauskaa.. "Mitä, miten me tänne ollaan päädytty? Ei meidän täällä päin mualimaa pitänyt olla".

Olimme siis jälleen kaupungissa, kello näytti ehkä 6pm ja meidän oli aika palata hostellille checkkaamaan itsemme sisään. Tiskiin nojatessamme huomasimme erään miehen juttelevan respan kanssa ja kysyvän sitten meiltä suunnitelmia parinkymmenen minuutin päähän. Eihän meillä ihmeempiä ollut, joten vastasimme myöntävästi kutsuun tulla katolle ilmaiselle BBQ-illalliselle ja elokuvan kuvauksiin. Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että "Anteeksi, mitä?" mutta vastaanoton ihmisten tuntuessa tuntevan miehen suuntasimme vain huoneeseemme vaihtamaan vaatteet.

Huone oli perusmukava, kerrossängyt ja ylellisyytenä jopa allas sekä peili! Vessa ja suihku olivat lähellä käytävässä, joten mitään valittamista ei ollut. Vaihdoimme siis kuumuudessa hionneet vaatteet hieman mukavampiin ja suuntasimme kattoterassille. Siellä olikin pöytä täynnä ruokaa ja grilli kuumana sekä kamerat aseteltuna. Kyseessä oli siis hostellin mainosfilmi, tehtävänämme oli muutaman miespuolisen hostelli-vieraan (austalialainen, britti sekä kanadalainen) naureskella ja teeskennellä pitävämme hauskaa hyvän ruoan ääressä. Eipä paljoa tarvinnut teeskennellä, en muista mitä hauskoja vitsejä tuli kerrottua, mutta homma oli ohi viidessä minuutissa ja nyt odotellaan, että noin kuukauden päästä poseerataan sitten nettisivuilla. Tästä se elokuva-ura lähtee! Leffan ohjaaja sekä kuvaaja muuten opettivat kaikenlaista tärkeää infoa kaupungista, kuten että kukaan "insider" ei kutsu kaupungia Vancouveriksi vaan pelkästään Vaniksi, nyt olemme siis taas hieman fiksumpia ja sivistyneempiä.

Käytiin hakemassa huoneesta sateenvarjot kaiken varalta ja suunnattiin kaupungille vielä moikkaamaan kavereita. Kaduilla oli ties minkälaista mainoskojua, mukaan tarttui niin energiajuomaa kuin mineraalivettä. Olisin kovasti halunnut mennä sillalle katselemaan kaupungin yövaloja, mutta hurja kaatosade sotki suunnitelmat. Juostiin sitten vain pisaroita pakoon, käytiin hakemassa iltapalaa kahvilasta (kaakaota, suklaapipareita..) ja suunnattiin hostellille juttelemaan ja nukkumaan, pitkän ja ulkoiluntäyteisen päivän jälkeen uni maittoi. Tai no.. Hostelli oli ihanan rauhallinen, mutta ei sitä vieraassa sängyssä oikein osannut nukkua, tunnin välein tuli katseltua kelloa ja aamulla ennen 8, eli ennen herätystä itse ainakin pomppasin jo vetämään verhoja pois edestä ja kohtaamaan sadepäivää.

Sunnuntai:
Kaikkien noustua ylös kipitimme aamupalalle, joka siis hostellien normaalikäytännöistä poiketen kuului hintaan. Katossa riippui maiden lippuja ja tuhahtelimme vain Suomi-flagin puuttumiselle, meinasimme askarrella yhden Ruotsin vastaavan viereen, mutta ehkäpä ensi kerralla.. Tarkoitus oli tankata kunnolla, että jaksaisimme päivän touhut, mutta vaaleaa rinkeliä ja muffinsseja ei kovin montaa pystynyt vetämään, onneksi hedelmätkin kuuluivat tarjoiluun!
Tultuamme täyteen suuntasimme keskustan toiselle rannalle kuvaillen harmaata taivasta vasten kaartuvia pilvenpiirtäjiä jälleen kerran. Oli kultaisia, peilimäisesti heijastavia, punertavia.. Mielikuvitus vain rajana! Satamaan päästyämme vitsailimme valinnan vaikeutta jahtiemme ja yksityiskoneiden välillä, molempia nimittäin riitti rannassa mukavasti. Valokuviakaan ei unohdettu, löydettiin legoista (? jostain palikoista kuitenkin ;-) rakennettu miekkavalas, sekä olympiatulen pitopaikka. Tulta ei tällä kertaa näkynyt, sade piti siitä huolen, mutta myö kyllä saatiin paikka taas aika liekkeihin!


Girls and the Olympic Flame

Vaihteeksi haettiin sitten Starbucksista kahvit ja aloitettiin viikonlopun shoppailu-vaihe. Kadulla nimeltä Robson Street oli niin merkkiliikkeitä kuin meidän erityishaussa olleita souvenir- eli tuliais/matkamuisto-liikkeitä. Jokainen taisi päätyä ostamaan jonkinlaisen version Kanada/I love Van/Vancouver-vaatteesta, itselle päätyi n. $30 arvoinen Kanada-huppari, joka onkin ollut päällä lähes päivittäin, tykkään! Jatkettiin putiikkien tutkimista pääkadulla, minä tosin yleensä vain sovittelijana ja makutuomarina, muille tavaraa kertyi minunkin edestä sitten, poikaparat pyöritteli päitään kassimäärät nähdessään. Pääsin kuitenkin yllättämään: "Mimmi, olisin luullut, että sulla olisi eniten muovikasseja mukana". Ehhhei, nirso shoppailija ei tosiaan löytänyt kuin edellä mainitun hupparin lisäksi kaulakorun ja joitain kortteja. Hmm, Chilliwackin huimia ostelumahdollisuuksia odotellessa..


Streets of Van

Lopulta nälän voittaessa osteluvietin kokosimme porukan yhteen ja otimme Skytrainin Chinatowniin, sillä halusimme nähdä myös kyseisen kaupunginosan ja lounastaa kiinalaisen ruoan parissa. Ensi alkuun ongelmia meinasi tulla koko paikan löytämisessä, kaikkialla tuntui olevan vain moderneja lasipalatseja tai vastaavasti rakennustyömaita, mutta lopulta näimme alla olevan portin. Sen ohitettuamme yritimme sudennälkäisinä löytää ruokapaikkaa - turhaan. Kävelimme loputtomalta tuntuvan ajan, kunnes lopulta astuimme ensimmäiseen auki olevaan paikkaan, mikä oli virhe.

Ravintola oli selkeästi tarkoitettu vain paikallisille, minkä huomasi muista asiakkaista sekä erityisesti saamastamme palvelusta. Ruoka ei ollut kummoista, se tuli miten sattui, haarukoita pyydettäessä ne suunnilleen heitettiin eteemme ja lasku oli kaiken huippu. Kiinalaisista merkeistä ei hirveästi ottanut selvää, piti myöhemmin pyytää sitten kertomaan hinnat uudestaan suullisesti, että "jos englanniksi vaikka, maksavia asiakkaita kuitenkin ollaan!". Itse en paljoakaan ollut syönyt nuudeleistani, liha oli hyvää, mutta koska läheskään koko porukkamme ei ollut täytetty teimme sitten erittäin turistimaisen tempun. Maksettuamme astelimme ulos ja ensimmäiseen McDonald's:iin sisälle ja jokainen päätyi Sundaehin, eli jätskiannokseen. Kaksi mansikkaa, kaksi suklaata sekä kaksi toffeeta, kiitos!


Chinatown and the Gate

Matkalla takaisin junalle, joka veisi meidät takaisin keskustaan tulimme pysäytetyiksi kadulla ja jouduimme odottelemaan hetken. Tiellä olivat menossa Hot Target- nimisen sarjan kuvaukset, ja ihme kyllä meitä ei pyydetty mukaan! Ohittaessamme paikan kuulimme vain muutaman tyypin mutisevan jotain "Jotkut ovat tainneet käyttää rahaa tänään", hmm, mistäköhän sellaisen ajatuksen keksivät?

Tultuamme Downtowniin oli aika rientää hostellille nappaamaan tavarat lukkojen takaa, avaimet olimme luovuttaneetkin jo aiemmin, sillä huoneesta piti kirjautua 12 mennessä. Ella ja Svenja olivat ihan kuolleita kaikesta kävelystä ja jäivät istuskelemaan hostellin lattialle minun rientäessä eteenpäin. (Kuulin myöhemmin tyttöjen naurattaneen vastaanottoa ottamalla taksin Granville Streetille, eli reilun puolen kilometrin päähän)

Olin jo edellisenä päivänä nähnyt kuukausi sitten koneessa tapaamani brasilialaisen pojan ja tänä päivänä oli tarkoitus käydä kahvilla, mutta ensin ongelmana oli osua samaan paikkaan. Juoksin hostellilta ensin hakemaan tavarat keskustasta ja sitten metsästämään kahvilaa. Sain paikallisten katseet kyllä taas, en yhtään ihmettele hien määrästä päätellen. Lopulta sitten törmäsin kaveriini kadulla ja hengästyneenä kerkesin jutella jonkun aikaa kunnes piti juosta takaisin junalle, sillä bussimme oli lähdössä pian. Sovittiin kyllä näkevämme tulevaisuudessakin, toivottavasti hieman rauhallisemmmissa merkeissä :-)

Sain taas huomata mantereen turvatarkastuksia ja kaikenlaista tutkimista ihailevan asenteen koittaessamme päästä bussille. Voisitteko kuvitella Suomessa tai ylipäätään missään Euroopan Unionin alueella, että maan sisäisen bussiliikenteen parissa kysytään mahdollisista alkoholi/terävä esine/jne-kuljetuksista? Tähän siis törmäsimme ennen kuin pääsimme linja-autolaiturialueelle. Muutama kaveri näytti passia, mutta ajokorttikin olisi riittänyt, minun ei tosin tarvinnut tällä kertaa kaivaa kätköistä. Uskomatonta kyllä, en koskaan totu uteluiden määrään. Ehkä suomalaiseen yksityismentaliteettiin tottuneelle kestää aikaa totutella, että esimerkiksi apteekissakin haluavat tietää kaiken osoitteista ja vierailun syystä lähtien, huh!

Päästiin lopulta väsyneinä auton penkeille ja levättiin Ellan kanssa engelskasta viäntämällä vain suomea, eivätkä kanssamatkustajatkaan ensisilmäysten jälkeen paljoa enää jaksaneet välittää oudolta kuulostavasta naureskelustamme. Olin lähtiessäni lauantai-aamuna jättänyt perheelleni viestin, että olen 8pm maissa sunnuntaina takaisin ja kävelisin kotiin, mutta silti oli ihana yllätys nähdä äitini asemalla odottamassa. Ja valehtelematta olin niin poikki, että autokyyti tuntui luksukselta.

Seuraava työviikko:

Maanantaina olinkin sitten pirteänä töiden parissa taas.. Juteltiin tyttöjen kanssa, että viikonlopuista ja reissuista toipumisiin tarvitsisi ylimääräiset vapaapäivät, sen verran kunnon päälle otti. Päivällä lapset kouluun vietyäni törmäsin host-tyttöni luokkakaverin äitiin, joka kertoi olevansa puoliksi suomalais/norjalainen ja myöhemmin viikolla näinkin hänen äitinsä sitten, joka osasi pari tärkeää sanaa kotikieltäni. ("Suomi" sekä "ui", pitkälle pääsee!) Illalla sitten suunnattiin Svenjan kanssa kipeän Ellan luokse vaihtelemaan kuvia ja juttelemaan reissusta, tietysti matkalla poikkeamamme Tim Horton'sin herkkujen parissa.

Tiistaina viettelin virallista KUUKAUSI-PÄIVÄÄ! Käsittämätöntä, miten aika lentää täällä. Tolkutan sitä joka kerta, mutta en vieläkään tajua. Parhaiten sen huomaa viikoittaisilla Skype-treffeillä perheen sekä ystävien parissa, sillä sitä aina tuntuu, että äskenhän vasta juteltiin. Vaikka viikossa ainakin täällä kerkeää tapahtua niin monenlaista.

Päivällä oltiin saksalaisen ystäväni kanssa ahkeria ja kävimme kuntosalilla ostamassa jäsenyydet, opiskelijakortista oli jälleen hyötyä, kuukauden kortista ei tarvinnut paljoa pulittaa. Päätimme kunnostautua heti seuraavana päivänä ja olla treenaamassa.

Haettuani lapsukaiset koulusta menimme perheen äidin koululle (molemmat vanhemmat siis opettajia, kotoisalta tuntuu) katsomaan 11-12-vuotiaiden jalkapallopeliä. Suloisalta näytti kun pienet tytöt (okei, murrosikäisiä kohta) ryntäilivät pallon perissä vanhempien kannustaessa tosissaan. Ihana oli myös kun host-tyttöni kirjoitti äitinsä luokan taululle "To Mimmi (kahdella M:llä vielä)" ja paljon sydämiä sekä kukkia, terveiset jäivät sitten sinnekin.
Illan Glee käsitteli Britney Spearsia ja me suunnittelimme lukuisilla mainoskatoilla tulevaa viikonloppua, jotain maissiin ja taskulamppuihin liittyvää ainakin tiedossa.. ;-)

Keskiviikkona lunastimme Svenjan kanssa lupauksemme ja molempien vietyä host-lapset kouluihin otimme pyörät alle ja vedimme alkulämmittelyinä polkemiset salille. Tutustuttuamme laitteisiin kiersimme ympäriinsä reilun tunnin verran ja venyttelyt tehtyä pyrähdimme takaisin kotiin nauttimaan huumaavasta auringonpaisteesta ja polttamaan siinä hommassa poskemme, minä ainakin.

Iltapäivällä lapset pitivät omat poolpartynsa, parhaillaan takapihan altaissamme (isompi sekä poreallas) oli 7 lasta, mutta tarkan silmälläpitomme ansiosta kukaan ei onnistunut hukkumaan edes liukumäkeä käyttäessään. (Joko tosiaan mainitsin, että semmoinenkin siis löytyy..? :-)

En tiedä ovatko voitetut vaikeudet ihanimpia hetkiä täällä ollessa, mutta ehkäpä ainakin mieleenpainuvimpia. Pikku tyttöseni liukastui hot tuben reunalla ja tuli alas takapuolelleen, mitä seurasi tietysti hirmuinen huuto. Otin pikkuisen syliin ja au pairin kertoessa omaa kaatumistarinaansa viime talvelta (osa teistä tietääkin Kuopiosta Puistokoulun ja ehkäpä viime talven liukkaat kinokset sekä erityisesti jäisen kumpareen, missä vedin komeasti selälleni) kyyneeleet kuivuivat nopeasti ja vaihtuivat nauruun.

Syyskuun viimeisenä päivänä, eli torstaina vietettiin Svenjan kanssa todellista uima-allaspäivää, ei montaa kertaa pyyhkeiltä liikuttu, mitä nyt ottamaan "normaaleja päiviämme" esittäviä tanssivideoita, mutta ei niistä sen enempää..


Normal days of our lives

Illalla suunnattiin meidän perheen ja S:n perheen kanssa mummin synttäreitä juhlistamaan. Lasten juoksenneltua itsensä pihalla väsyneiksi siirryttiin sisälle syömään ihania kakkuja ja kuvaamaan kermavaahtoviiksisiä kidsejä. Illalla kotiin tultua kaivettiin vielä kaukoputki alakerran romuvarast.. siis tavaramäärän keskeltä ja tiirailtiin tähtiä, Jupiter loisti kirkkaasti. Miksi muuten tuntui, että Suomessa tähdet loistaa kirkkaammin, alkaako muisti jo hapuilla näin pahasti vai?

Tänään perjantaina (tai no lauantain puoltahan tämä alkaa jo olemaan) jouduin polkemaan salille itsekseni Svenjan tultua liian kipeäksti. Itse olen onnistunut flunssan välttämään aika kiitettävästi, mitä nyt olin ennen Vancouverin matkaa hieman kuumeessa, mutta reissaus nujersi nekin viruksen alut. Treenaus ei ollut yhtä mukavaa itsekseen, mutta totta on kyllä kun aina sanotaan että liikkumisesta saa energiaa. Kaksi kertaa pirteämpi olo on ollut nyt, mitä paikat hieman kipeinä.. Eikä sitä voinut kuin tuntea olonsa onnelliseksi takaisin tullessa vuorten loistaessa ympärillä auringon kimalluksessa lempeän kesä/syksytuulen pyöriessä ympärillä musiikin kannustaessa eteenpäin. Paikkani on täällä tällä hetkellä enkä taistele sitä tunnetta vastaan!

Töiden jälkeen mentiin typyjen kanssa vakiokahvilaamme ja Ellan kanssa sitten tultiin meille tarkoituksena nauttia porealtaan lämmöstä. Hot tubessa menikin aika mukavasti, minä pulahdin myös isompaan altaaseen, ihan käsittämätönä olla paleltumatta LOKAKUUSSA.
Katseltiin muutamat jaksot vielä Friendsejä movie-roomissa ennen kuin alkoi rankka viikko väsyttää hieman liikaa. Nyt siis nukkumaan lopulta ja huomenna luvassa shoppailua sekä maissipeltoa, jihuuuuuu!


I'll call you guys when I'm back from my vacation, ok?

PS, hmm, syyskuussa tuli otettua kuvia noin 2000, mihinköhän säilön koko vuoden kuvat, olisikohan joulahjalistalle lisättävä pieni läppäri vain kuvia varten? ;-)