Lauantai:
Oltiin ostetty tyttöjen (Svenja eli Saksa-naapurini, Ella ja tytöt Itävallasta sekä Sveitsistä) kanssa liput jo aiemmin, eikä hintakaan ollut paha opiskelija-alennuksen kera (reilut $18 ja matkaa kuitenkin ajallisesti ainakin pari tuntia). Oltiin sitten Chilliwackin bussiasemalla hyvissä ajoin aamulla, 6:05am. Greyhound-yhtiön kulkupeliä saatiinkin odotella viileän aamun valjetessa tunnin verran ennen kuin auto kaartoi pihaan. Ärsyyntyminen oli lähellä, mutta kiukustumista hillitsi tieto, että kyseinen bussi oli ollut matkassa jo pari päivää (välimatkat täällä ovat tosiaan pitkiä) ja tietyöt olivat hidastaneet tulemista. Nämä informaatiot minulle kertoi viereisen penkin vanhempi rouva, jonka kanssa juttelin pitkät pätkät suomalaisesta liikenteestä ("Ei, tosiaan ajetaan ihan oikealla puolella tietä") ja muutenkin kulttuuristamme. Alkaa pikkuhiljaa tottua siihen, että ihmisiä oikeasti kiinnostaa. Tai sitten osaavat edelleen näytellä vakuuttavasti.
Kuvia napsiessa meni pari tuntia, kunnes saavuttiin Vancouverin esikaupunkialueelle ja lopulta päätepysäkille. Kahvit mukaan napattuamme suunnattiin Skytrainille, eli junalle joka menee kaupungin yläpuolella ja päästiin Downtowniin. Ensin karttaa tutkailtuamme hostellimme metsästystä varten aloimme niska kenossa kulkea majapaikkaa kohti. Päivästä oli tulossa upea, pilvenpiirtäjät kimmelsivät ja kaikki olivat hyvällä tuulella, myös me väsyneet matkailijat, joten kaupunki näytti heti parhaat puolensa.
Love those skyscrapers!
Hostellille päästyämme jätettiin tavarat lukkojen taakse, sillä huoneita ei vielä saatu, check-in alkoi vasta puolenpäivän aikaan ja me aikaisina lintuina oltiin paikalla jo kymmenen maissa. Oltiin sovittu näkevämme loppuporukka, eli n.10 muuta tyyppiä skandinaavisesti H&M:n edessä Granville Streetillä, eli pääkadulla. Heidät yhdytettyämme nappasimmekin bussin Granville Islandille, jonne pääsemiseen ei olisi tarvinnut jalkapatikassakaan kuin ylittää silta. Monikielinen puheemme ja varmasti myös vahvat aksenttimme kiinnittivät bussissa taas yhden miehen huomion, joka linja-autosta noustuamme toimi pienen hetken oppaanamme näyttäen meille tien kohteeseemme, eli markkinapaikalle.
Lukuisat liikkeet sekä kojut sijaitsivat meren äärellä, satama-alueella, ja ensin tietysti nappasimme pakolliset turistikuvat niin ulkosalta kuin touque - eli pipo-kaupastakin. Päämarkettiin päästyämme tunsimme olevamme lounaan tarpeessa ja niin alkoi syötävän metsästäminen tai pikemmin valinnan pohtiminen, runsaus oli melkoinen! Muut ottivat monenlaista herkkua sushista loheen, mutta minä menin turvallisella linjalla tyytyen purilaseen, joka oli kyllä kieltämättä herkullinen.
Organic food, fruits... Everything!
Siirryttiin sitten ulos kirkkauteen syömään ja minä, Svenja sekä Ella hieman erottiin muusta joukosta istuutumalla kauemmas penkkien puutteessa. Eipä sitten tiedetty, mihin oltiin taas jouduttu asettuessamme eräänlaisille portaille. Mikkiä suupielessään kantava, koomikoksi itsensä esitellyt mies oli aloittelemassa show:taan ja innostui kovasti nähdessään aurinkolasipäisiä jäätelönsyöjiä. Saimme kuulla muun muassa suomalaisen aksentin olevan ihanan voimakas, mutta mitkään kohteliaisuudet eivät meitä kauhean kauaa aloilla pitäneet vaan siirryimme kavereiden luo vain huomataksemme liikkuvamme jälleen, yllättäen kuvia varten! Meri ja vuoret taustalla eivät tosin olleet hassumpi yhdistelmä.
Päästäksemme takaisin keskustaan ajateltiin ottaa bussin sijasta Aquabus eli liikkua meriteitse. Kyytiin noustuamme ja $3,25 (muistan tämän hyvin!) maksettuamme luulimme pääsevämme nauttimaan meren tuoksusta ja aalloista tuulen heilutellessa hiuksia, mutta mitä vielä. Rahat kerättyään seilori kolautti meidät laituriin, ajo kesti siis valehtelematta 2 minuuttia. Juuri sen verran että kerettiin virta ylittää, kuten kuvasta näkyy matkaa oli ehkäpä 50m.
Granville Island and the Harbour, Aquabus on the right!
Olimme jakaantuneet jo aiemmin ja meidän porukka (minä, Ella, Svenja, Sveitsi-tyttö, Itävalta-tyttö, sekä -poika) päätettiin kävellä rantaa myöten Stanley Parkiin ja vuokrata pyörät, sillä kyseinen metsikkö on huikean iso. Jos en nyt väärin muista niin teitä kyseisessä puistossa on yli 80 kilometrin verran, ihan niin paljon ei kuitenkaan urheiltu. Alettiin kulkea English Bayta, eli lahtea ihaillen. Olimme onnekkaita sään suhteen, syyskuun lopussa kun säät voisivat olla paljon huonommatkin, mutta ei - myö päästiin hyppelemään hiekkarannalle hellelukemissa, kengät heitettiin jalasta heti kun mahdollista. Välillä käytiin ostamassa juomista ja jätskiä, sitten jatkettiin jalkapatikkaa. Ei tosiaan löydetty pyörävuokrausta, (kuin vasta liian myöhään takaisin tullessa) mutta ehkä hyvä niin, sillä siinä kuumuudessa ei olisi ollut mukava hikoilla kypärissä tai muutenkaan liiallisessa aktiviteetissa.
Hirmuisesti ihmisiä oli liikenteessä, ainakin tuolla päin ihmiset siis tuntuivat pitävän kunnostaan huolta! Pienille yksityiskohdille tuli hymähdeltyä, esimerkiksi penkkeihin oli kiinnitetty muistokirjoitus-laattoja ja eräs oli osoitettu Mimille, "to a miracle from above", tuli sitten otettua kuva kyseisen plakaatin kera. Alla olevassa kuvassa näkyvää puutakin ihmeteltiin, miksi ihmeessä joku kasvattaa täysikasvuista lehtipuuta katollaan? Ja mielenkiintoisempi kysymys, mitä tapahtuu kun joskus siitä halutaan päästä eroon, ei kai sitä liikenteen sekaan kaadeta? No, eiköhän se ole tulevien sukupolvien ongelma sitten, vastuullista puuhaa..
English Bay and the Tree
Itävalta-jätkä toimi turistioppaanamme ja naureskelimme tätä vauhtia törmäävämme kojootteihin ja karhuihin, pesukarhuihin sekä muihin mukaviin yllätyksiin ja mietittiin miten toimia. Juoksemalla ei pakoon pääsisi, joten peli olisi luultavasti menetetty.. Montaa vastaantulijaa ei keskellä mettää näkynyt, monet naurut saatiin pelastuspartio-visioista ja liftausyrityksistä, poseerauksista jne. Enpä ole vähään aikaan kyllä nauranut yhtä paljon, huh!
Selvittiin lopulta sivistyksen pariin ja väsymystilan kasvaessa yritettiin änkeä busseihin, mutta kaikkien ollessa liian täynnä luovutimme ja luotimme jalkapeliin. Löysimme myös "Tervetuloa Vancouver"-kyltiin päätien varrelta ja allekirjoittanutta ei tarvinnut montaa kertaa yllyttää kuvien ottoa varten, autoilijoilla ainakin oli hauskaa.. "Mitä, miten me tänne ollaan päädytty? Ei meidän täällä päin mualimaa pitänyt olla".
Olimme siis jälleen kaupungissa, kello näytti ehkä 6pm ja meidän oli aika palata hostellille checkkaamaan itsemme sisään. Tiskiin nojatessamme huomasimme erään miehen juttelevan respan kanssa ja kysyvän sitten meiltä suunnitelmia parinkymmenen minuutin päähän. Eihän meillä ihmeempiä ollut, joten vastasimme myöntävästi kutsuun tulla katolle ilmaiselle BBQ-illalliselle ja elokuvan kuvauksiin. Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että "Anteeksi, mitä?" mutta vastaanoton ihmisten tuntuessa tuntevan miehen suuntasimme vain huoneeseemme vaihtamaan vaatteet.
Huone oli perusmukava, kerrossängyt ja ylellisyytenä jopa allas sekä peili! Vessa ja suihku olivat lähellä käytävässä, joten mitään valittamista ei ollut. Vaihdoimme siis kuumuudessa hionneet vaatteet hieman mukavampiin ja suuntasimme kattoterassille. Siellä olikin pöytä täynnä ruokaa ja grilli kuumana sekä kamerat aseteltuna. Kyseessä oli siis hostellin mainosfilmi, tehtävänämme oli muutaman miespuolisen hostelli-vieraan (austalialainen, britti sekä kanadalainen) naureskella ja teeskennellä pitävämme hauskaa hyvän ruoan ääressä. Eipä paljoa tarvinnut teeskennellä, en muista mitä hauskoja vitsejä tuli kerrottua, mutta homma oli ohi viidessä minuutissa ja nyt odotellaan, että noin kuukauden päästä poseerataan sitten nettisivuilla. Tästä se elokuva-ura lähtee! Leffan ohjaaja sekä kuvaaja muuten opettivat kaikenlaista tärkeää infoa kaupungista, kuten että kukaan "insider" ei kutsu kaupungia Vancouveriksi vaan pelkästään Vaniksi, nyt olemme siis taas hieman fiksumpia ja sivistyneempiä.
Käytiin hakemassa huoneesta sateenvarjot kaiken varalta ja suunnattiin kaupungille vielä moikkaamaan kavereita. Kaduilla oli ties minkälaista mainoskojua, mukaan tarttui niin energiajuomaa kuin mineraalivettä. Olisin kovasti halunnut mennä sillalle katselemaan kaupungin yövaloja, mutta hurja kaatosade sotki suunnitelmat. Juostiin sitten vain pisaroita pakoon, käytiin hakemassa iltapalaa kahvilasta (kaakaota, suklaapipareita..) ja suunnattiin hostellille juttelemaan ja nukkumaan, pitkän ja ulkoiluntäyteisen päivän jälkeen uni maittoi. Tai no.. Hostelli oli ihanan rauhallinen, mutta ei sitä vieraassa sängyssä oikein osannut nukkua, tunnin välein tuli katseltua kelloa ja aamulla ennen 8, eli ennen herätystä itse ainakin pomppasin jo vetämään verhoja pois edestä ja kohtaamaan sadepäivää.
Sunnuntai:
Kaikkien noustua ylös kipitimme aamupalalle, joka siis hostellien normaalikäytännöistä poiketen kuului hintaan. Katossa riippui maiden lippuja ja tuhahtelimme vain Suomi-flagin puuttumiselle, meinasimme askarrella yhden Ruotsin vastaavan viereen, mutta ehkäpä ensi kerralla.. Tarkoitus oli tankata kunnolla, että jaksaisimme päivän touhut, mutta vaaleaa rinkeliä ja muffinsseja ei kovin montaa pystynyt vetämään, onneksi hedelmätkin kuuluivat tarjoiluun!
Tultuamme täyteen suuntasimme keskustan toiselle rannalle kuvaillen harmaata taivasta vasten kaartuvia pilvenpiirtäjiä jälleen kerran. Oli kultaisia, peilimäisesti heijastavia, punertavia.. Mielikuvitus vain rajana! Satamaan päästyämme vitsailimme valinnan vaikeutta jahtiemme ja yksityiskoneiden välillä, molempia nimittäin riitti rannassa mukavasti. Valokuviakaan ei unohdettu, löydettiin legoista (? jostain palikoista kuitenkin ;-) rakennettu miekkavalas, sekä olympiatulen pitopaikka. Tulta ei tällä kertaa näkynyt, sade piti siitä huolen, mutta myö kyllä saatiin paikka taas aika liekkeihin!
Girls and the Olympic Flame
Vaihteeksi haettiin sitten Starbucksista kahvit ja aloitettiin viikonlopun shoppailu-vaihe. Kadulla nimeltä Robson Street oli niin merkkiliikkeitä kuin meidän erityishaussa olleita souvenir- eli tuliais/matkamuisto-liikkeitä. Jokainen taisi päätyä ostamaan jonkinlaisen version Kanada/I love Van/Vancouver-vaatteesta, itselle päätyi n. $30 arvoinen Kanada-huppari, joka onkin ollut päällä lähes päivittäin, tykkään! Jatkettiin putiikkien tutkimista pääkadulla, minä tosin yleensä vain sovittelijana ja makutuomarina, muille tavaraa kertyi minunkin edestä sitten, poikaparat pyöritteli päitään kassimäärät nähdessään. Pääsin kuitenkin yllättämään: "Mimmi, olisin luullut, että sulla olisi eniten muovikasseja mukana". Ehhhei, nirso shoppailija ei tosiaan löytänyt kuin edellä mainitun hupparin lisäksi kaulakorun ja joitain kortteja. Hmm, Chilliwackin huimia ostelumahdollisuuksia odotellessa..
Streets of Van
Lopulta nälän voittaessa osteluvietin kokosimme porukan yhteen ja otimme Skytrainin Chinatowniin, sillä halusimme nähdä myös kyseisen kaupunginosan ja lounastaa kiinalaisen ruoan parissa. Ensi alkuun ongelmia meinasi tulla koko paikan löytämisessä, kaikkialla tuntui olevan vain moderneja lasipalatseja tai vastaavasti rakennustyömaita, mutta lopulta näimme alla olevan portin. Sen ohitettuamme yritimme sudennälkäisinä löytää ruokapaikkaa - turhaan. Kävelimme loputtomalta tuntuvan ajan, kunnes lopulta astuimme ensimmäiseen auki olevaan paikkaan, mikä oli virhe.
Ravintola oli selkeästi tarkoitettu vain paikallisille, minkä huomasi muista asiakkaista sekä erityisesti saamastamme palvelusta. Ruoka ei ollut kummoista, se tuli miten sattui, haarukoita pyydettäessä ne suunnilleen heitettiin eteemme ja lasku oli kaiken huippu. Kiinalaisista merkeistä ei hirveästi ottanut selvää, piti myöhemmin pyytää sitten kertomaan hinnat uudestaan suullisesti, että "jos englanniksi vaikka, maksavia asiakkaita kuitenkin ollaan!". Itse en paljoakaan ollut syönyt nuudeleistani, liha oli hyvää, mutta koska läheskään koko porukkamme ei ollut täytetty teimme sitten erittäin turistimaisen tempun. Maksettuamme astelimme ulos ja ensimmäiseen McDonald's:iin sisälle ja jokainen päätyi Sundaehin, eli jätskiannokseen. Kaksi mansikkaa, kaksi suklaata sekä kaksi toffeeta, kiitos!
Chinatown and the Gate
Matkalla takaisin junalle, joka veisi meidät takaisin keskustaan tulimme pysäytetyiksi kadulla ja jouduimme odottelemaan hetken. Tiellä olivat menossa Hot Target- nimisen sarjan kuvaukset, ja ihme kyllä meitä ei pyydetty mukaan! Ohittaessamme paikan kuulimme vain muutaman tyypin mutisevan jotain "Jotkut ovat tainneet käyttää rahaa tänään", hmm, mistäköhän sellaisen ajatuksen keksivät?
Tultuamme Downtowniin oli aika rientää hostellille nappaamaan tavarat lukkojen takaa, avaimet olimme luovuttaneetkin jo aiemmin, sillä huoneesta piti kirjautua 12 mennessä. Ella ja Svenja olivat ihan kuolleita kaikesta kävelystä ja jäivät istuskelemaan hostellin lattialle minun rientäessä eteenpäin. (Kuulin myöhemmin tyttöjen naurattaneen vastaanottoa ottamalla taksin Granville Streetille, eli reilun puolen kilometrin päähän)
Olin jo edellisenä päivänä nähnyt kuukausi sitten koneessa tapaamani brasilialaisen pojan ja tänä päivänä oli tarkoitus käydä kahvilla, mutta ensin ongelmana oli osua samaan paikkaan. Juoksin hostellilta ensin hakemaan tavarat keskustasta ja sitten metsästämään kahvilaa. Sain paikallisten katseet kyllä taas, en yhtään ihmettele hien määrästä päätellen. Lopulta sitten törmäsin kaveriini kadulla ja hengästyneenä kerkesin jutella jonkun aikaa kunnes piti juosta takaisin junalle, sillä bussimme oli lähdössä pian. Sovittiin kyllä näkevämme tulevaisuudessakin, toivottavasti hieman rauhallisemmmissa merkeissä :-)
Sain taas huomata mantereen turvatarkastuksia ja kaikenlaista tutkimista ihailevan asenteen koittaessamme päästä bussille. Voisitteko kuvitella Suomessa tai ylipäätään missään Euroopan Unionin alueella, että maan sisäisen bussiliikenteen parissa kysytään mahdollisista alkoholi/terävä esine/jne-kuljetuksista? Tähän siis törmäsimme ennen kuin pääsimme linja-autolaiturialueelle. Muutama kaveri näytti passia, mutta ajokorttikin olisi riittänyt, minun ei tosin tarvinnut tällä kertaa kaivaa kätköistä. Uskomatonta kyllä, en koskaan totu uteluiden määrään. Ehkä suomalaiseen yksityismentaliteettiin tottuneelle kestää aikaa totutella, että esimerkiksi apteekissakin haluavat tietää kaiken osoitteista ja vierailun syystä lähtien, huh!
Päästiin lopulta väsyneinä auton penkeille ja levättiin Ellan kanssa engelskasta viäntämällä vain suomea, eivätkä kanssamatkustajatkaan ensisilmäysten jälkeen paljoa enää jaksaneet välittää oudolta kuulostavasta naureskelustamme. Olin lähtiessäni lauantai-aamuna jättänyt perheelleni viestin, että olen 8pm maissa sunnuntaina takaisin ja kävelisin kotiin, mutta silti oli ihana yllätys nähdä äitini asemalla odottamassa. Ja valehtelematta olin niin poikki, että autokyyti tuntui luksukselta.
Seuraava työviikko:
Maanantaina olinkin sitten pirteänä töiden parissa taas.. Juteltiin tyttöjen kanssa, että viikonlopuista ja reissuista toipumisiin tarvitsisi ylimääräiset vapaapäivät, sen verran kunnon päälle otti. Päivällä lapset kouluun vietyäni törmäsin host-tyttöni luokkakaverin äitiin, joka kertoi olevansa puoliksi suomalais/norjalainen ja myöhemmin viikolla näinkin hänen äitinsä sitten, joka osasi pari tärkeää sanaa kotikieltäni. ("Suomi" sekä "ui", pitkälle pääsee!) Illalla sitten suunnattiin Svenjan kanssa kipeän Ellan luokse vaihtelemaan kuvia ja juttelemaan reissusta, tietysti matkalla poikkeamamme Tim Horton'sin herkkujen parissa.
Tiistaina viettelin virallista KUUKAUSI-PÄIVÄÄ! Käsittämätöntä, miten aika lentää täällä. Tolkutan sitä joka kerta, mutta en vieläkään tajua. Parhaiten sen huomaa viikoittaisilla Skype-treffeillä perheen sekä ystävien parissa, sillä sitä aina tuntuu, että äskenhän vasta juteltiin. Vaikka viikossa ainakin täällä kerkeää tapahtua niin monenlaista.
Päivällä oltiin saksalaisen ystäväni kanssa ahkeria ja kävimme kuntosalilla ostamassa jäsenyydet, opiskelijakortista oli jälleen hyötyä, kuukauden kortista ei tarvinnut paljoa pulittaa. Päätimme kunnostautua heti seuraavana päivänä ja olla treenaamassa.
Haettuani lapsukaiset koulusta menimme perheen äidin koululle (molemmat vanhemmat siis opettajia, kotoisalta tuntuu) katsomaan 11-12-vuotiaiden jalkapallopeliä. Suloisalta näytti kun pienet tytöt (okei, murrosikäisiä kohta) ryntäilivät pallon perissä vanhempien kannustaessa tosissaan. Ihana oli myös kun host-tyttöni kirjoitti äitinsä luokan taululle "To Mimmi (kahdella M:llä vielä)" ja paljon sydämiä sekä kukkia, terveiset jäivät sitten sinnekin.
Illan Glee käsitteli Britney Spearsia ja me suunnittelimme lukuisilla mainoskatoilla tulevaa viikonloppua, jotain maissiin ja taskulamppuihin liittyvää ainakin tiedossa.. ;-)
Keskiviikkona lunastimme Svenjan kanssa lupauksemme ja molempien vietyä host-lapset kouluihin otimme pyörät alle ja vedimme alkulämmittelyinä polkemiset salille. Tutustuttuamme laitteisiin kiersimme ympäriinsä reilun tunnin verran ja venyttelyt tehtyä pyrähdimme takaisin kotiin nauttimaan huumaavasta auringonpaisteesta ja polttamaan siinä hommassa poskemme, minä ainakin.
Iltapäivällä lapset pitivät omat poolpartynsa, parhaillaan takapihan altaissamme (isompi sekä poreallas) oli 7 lasta, mutta tarkan silmälläpitomme ansiosta kukaan ei onnistunut hukkumaan edes liukumäkeä käyttäessään. (Joko tosiaan mainitsin, että semmoinenkin siis löytyy..? :-)
En tiedä ovatko voitetut vaikeudet ihanimpia hetkiä täällä ollessa, mutta ehkäpä ainakin mieleenpainuvimpia. Pikku tyttöseni liukastui hot tuben reunalla ja tuli alas takapuolelleen, mitä seurasi tietysti hirmuinen huuto. Otin pikkuisen syliin ja au pairin kertoessa omaa kaatumistarinaansa viime talvelta (osa teistä tietääkin Kuopiosta Puistokoulun ja ehkäpä viime talven liukkaat kinokset sekä erityisesti jäisen kumpareen, missä vedin komeasti selälleni) kyyneeleet kuivuivat nopeasti ja vaihtuivat nauruun.
Syyskuun viimeisenä päivänä, eli torstaina vietettiin Svenjan kanssa todellista uima-allaspäivää, ei montaa kertaa pyyhkeiltä liikuttu, mitä nyt ottamaan "normaaleja päiviämme" esittäviä tanssivideoita, mutta ei niistä sen enempää..
Normal days of our lives
Illalla suunnattiin meidän perheen ja S:n perheen kanssa mummin synttäreitä juhlistamaan. Lasten juoksenneltua itsensä pihalla väsyneiksi siirryttiin sisälle syömään ihania kakkuja ja kuvaamaan kermavaahtoviiksisiä kidsejä. Illalla kotiin tultua kaivettiin vielä kaukoputki alakerran romuvarast.. siis tavaramäärän keskeltä ja tiirailtiin tähtiä, Jupiter loisti kirkkaasti. Miksi muuten tuntui, että Suomessa tähdet loistaa kirkkaammin, alkaako muisti jo hapuilla näin pahasti vai?
Tänään perjantaina (tai no lauantain puoltahan tämä alkaa jo olemaan) jouduin polkemaan salille itsekseni Svenjan tultua liian kipeäksti. Itse olen onnistunut flunssan välttämään aika kiitettävästi, mitä nyt olin ennen Vancouverin matkaa hieman kuumeessa, mutta reissaus nujersi nekin viruksen alut. Treenaus ei ollut yhtä mukavaa itsekseen, mutta totta on kyllä kun aina sanotaan että liikkumisesta saa energiaa. Kaksi kertaa pirteämpi olo on ollut nyt, mitä paikat hieman kipeinä.. Eikä sitä voinut kuin tuntea olonsa onnelliseksi takaisin tullessa vuorten loistaessa ympärillä auringon kimalluksessa lempeän kesä/syksytuulen pyöriessä ympärillä musiikin kannustaessa eteenpäin. Paikkani on täällä tällä hetkellä enkä taistele sitä tunnetta vastaan!
Töiden jälkeen mentiin typyjen kanssa vakiokahvilaamme ja Ellan kanssa sitten tultiin meille tarkoituksena nauttia porealtaan lämmöstä. Hot tubessa menikin aika mukavasti, minä pulahdin myös isompaan altaaseen, ihan käsittämätönä olla paleltumatta LOKAKUUSSA.
Katseltiin muutamat jaksot vielä Friendsejä movie-roomissa ennen kuin alkoi rankka viikko väsyttää hieman liikaa. Nyt siis nukkumaan lopulta ja huomenna luvassa shoppailua sekä maissipeltoa, jihuuuuuu!
I'll call you guys when I'm back from my vacation, ok?
PS, hmm, syyskuussa tuli otettua kuvia noin 2000, mihinköhän säilön koko vuoden kuvat, olisikohan joulahjalistalle lisättävä pieni läppäri vain kuvia varten? ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti